Kerstin Ekman: Ikimuiston merkki

Uudelleenluin kolmannen (tai neljännen) kerran Ikimuiston merkin. Se olisi vahva ehdokas jos pitäisi nimetä paras lukemani kirja. Ikimuiston merkki on kuin romaanimuotoon kirjoitettu runo.

Kirja kertoo tapahtumista eräässä tunturissa. Eräänä toukokuun yönä susinaaras tulee etelän suunnasta ja kulkee yli Mustavesjärven jään. "Se seisoi silmät puoliummessa ja nuuhki tuulenviriä kuononpää värähdellen." (s. 8)

Päähenkilöt, 'ne toiset', jotka kutsuvat toisinaan itseään maahiaisiksi ovat kuin usvatuppuroita suolla ja varjoja sananjalkojen keskellä. Eräs jolla ei ole aluksi nimeä laskeutuu tunturista ja kohtaa erään toisen. "Hän heräsi pikku loiskahduksiin puron solinassa ja veden helkkeeseen kivimaljoissa. Hän kurkisti saniaisensiipien välistä ja näki jotain. - Pahkilas periköön, hän sanoi itsekseen. Sillä jos hän mitään ihaili maailmassa niin jalkoja. Ja tuolla hänen alapuolellaan puron vedessä, kaikkein sammaleisimmassa kivenkolossa, peseskeli joku olento parhaillaan jalkojaan. Ja niissä jaloissa oli varpaat, valkeat kuin ukonkivi kuulaassa vedessä, ja kun ne liikahtelivat, kuului liplatus joka oli herättänyt hänet, vaikka olikin niin pienenpientä että hädin tuskin erottui." (s. 22)

Toisensa nimettyään Häivä ja Sorja kokevat yhdessä hunajapäiviä "Tämä aika oli keltaista kuin hunaja ja maistui auringolta. Kulleroiden terälehtien kahahtelu, kirkkaan jokiveden solina ja peippojen hennot vihellykset olivat ainoat äänet joita he sinä aikana kuulivat." (s.40) ja saavat miettiä maailman kauneinta nimeä kunnes varjot astuvat esiin. "Sinä yönä varjot astuivat esiin. Ne asettuivat Häivän ja Sorjan ympärille. Aamulla ne eivät paenneet, vaan pysyttelivät tiiviisti ja ystävällisesti heidän likellään. Varjot eivät pelkää sitä jolla on suuri suru." (s. 105)

Tuulenpuuska tarttuu hatariin ja märkiin, tuskin varjoista erottuviin maahiaisiin ja kuljettaa heidät takaisin kukkivalle saarelle. Siellä he saavat olla rauhassa ja voi tapahtua "...jotain mistä kukaan muu ei tiedä ja mikä saa suurimman merkityksen." (s. 108)

Tarina jatkuu. Alkaa seikkailu kohti tunturikurua, joka imaisee itseensä kaiken elämän. Mikä on Ikimuiston merkki, kuinka käsittämätön on musta pimeys ja mitä tapahtuu, kun toteutuu isän sanat: "Ken etsii, hän ei löydä. Mutta ken ei etsi, saa sylin täydeltä". (s. 192)

Ikimuiston merkki on kaunis, vahva ja mystinen tarina, joka antaa mahdollisuuden lukea monella tavalla: nauttia kielestä ja upeasta luontokuvauksesta, seurata maahiaisten tarinaa, pohtia ihmiskansoja susi- ja karhukansojen synnyn kautta tai miettiä sitä, mitä on ollut jo Ikimuiston merkin ajoista saakka.

"Oli valoisaakin valoisampi kevätkesä. Hillan kukintaa suon laidasta laitaan. Teeriä, jotka eivät niin millään osanneet lopettaa soidinpeliään. Oli suokukkaa ja kukkivaa suoapilaa ja lapinorvokkeja ja kissankäpälää ja linnunruohoa. Oli perhosia ja päivänkorentoja. Sitten tulivat tummanpunaiset puolukat ja tulenpunaiset pihlajanlehdet ja helakanpunaiset pihlajanmarjat. Tuli pimeä. Tuli syksy ja tuli taas talvi, vaikkei kukaan kuunaan olisi osannut sitä uskoa. Lunta satoi tiheään. Päivä päivän jälkeen sitä satoi. Myöhään eräänä kevätiltana tuli susinaaras etelän suunnasta ja kulki yli ison tunturijärven, jonka nimi on Mustaves. Susinaaras vaelsi öisin, varovaisuuttaan, ja päivät se lymysi syvällä kuusimetsässä. Vaikea tietää, missä kaikessa se oli ollut mukana. Mutta se tiesi, että vaaroja oli." (s. 193)

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Löysin viime viikonloppuna kiinnostavan esittelyn Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kirja löytyi hyllystäni ja ystäväni lukupäiväkirjan mukaan samanaikaisluimme kirjan kolme vuotta sitten. En muistanut lukukokemuksesta mitään. En edes juonta. Ihmettelin merkitsemiäni kohtia. Mitä kummaa olin ajatellut? Jotain tavoitin, mutta enemmän tein uusia huomioita.

Lumipäiväkirja kertoo miehestä, jonka muistot heräävät sanomalehtiartikkelin myötä. Nuoruudessa tapahtui, tai oikeastaan ei tapahtunut sitä, mikä olisi voinut ja ehkä se hetki oli ratkaiseva myöhempien tapahtumien kannalta. "Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" (s. 178) 

Haahtela taitaa hetkessä elämisen ja päänsisäisten maailmojen kuvailun. Nykyhetken kerronta kulkee vapaana puikkelehtivien muistojen, ajatusten ja unien lomassa. Tässä kirjassa historialliset faktat jäivät häiritsevän irrallisiksi muusta kerronnasta.

Jos olin unohtanut romaanin tyystin ensimmäisen lukukerran jälkeen, niin uusintalukemisen jälkeen Lumipäiväkirja tuskin enää unohtuu, sillä kirja sai aivan uuden merkityksen. Sähköpostittelin erään toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siihen liittyen sain häneltä viestin katsoa Adam Elsheimerin maalaus "Pako Egyptiin".

Adam Elsheimer: Flight into Egypt

Saman päivän iltana luin Lumipäiväkirjaa ja tulin tähän kohtaan: "Toinen kuva esitti jylhää vuoristomaisemaa. Vuorten väliin avutui syvä kuilu, jyrkkä laakso, joka jatkui taivaanrantaan, liukeni pilviin, jotka ajelehtivat vuorenhuippujen lomassa. Kuvassa oli vain kaksi ihmistä, mies ja nainen. Mies käveli edellä, nainen perässä, he kulkivat puiden kätkössä, ja heidän vaelluksensa näytti toivottomalta, miten he koskaan selviäisivät mihinkään? Ja miksi he ylipäätään olivat siellä? Isä ei ollut koskaan osannut selittää kuvaa, mutta eräs isän ystävä oli kertonut, että siinä olivat Maria ja Joosef pakomatkalla Egyptiin. Kun sanoin, että maisema ei näyttänyt kovin egyptiläiseltä, mies oli kertonut, että taiteilijat olivat ottaneet aiheen suhteen vapauksia siten, että Maria ja Joosef kulkivat milloin Egyptissä, milloin Alpeilla, ja milloin missäkin sopivassa maisemassa." (s. 97)

Joskus ei halua ajatella, että kyseessä olisi sattuma.

Riittää jo!

Luin viime viikolla kaksi dekkaria. Molemmat olivat pettymyksiä. Mitä on tapahtunut, kun muistan aikoinani ahmineeni dekkareita hurjat määrät. Eivät ne ennen olleet näin kehnoja. Pari Nesbota ja yksi Nesser jäivät hyllyyni odottamaan dekkarifiilistä.

Donna Leonin selkeä kirjoitustyyli miellyttää. Hän antaa komisario Guido Brunettin ratkoa rauhallisesti murhamysteeriä, jossa uhrina on venetsialainen nuorukainen ja tapahtumapaikkana arvostettu sotialasakatemia. Alkuasetelmassa ei ollut mitään vikaa, mutta motiivin selvittely oli tympäisevää ja korruptiokuvaus lähinnä pitkästytti.

Anna Jassonin Maria Wern-dekkarin tapahtumat alkavat, kun vanhuksen talo poltetaan, eikä naista löydy mistään. Kylän terveydenhoitaja katoaa ja lisäksi poliisi saa tutkittavakseen nuoren naisen murhan. Kyläläisillä on salaisuuksia, Maria Wernillä murheita yksityiselämässä ja lukijalla täysi työ hämmästellessä epäuskottavia juonenkäänteitä.

Seuraavaksi haluan lukea jotain ihan muuta.

Viime viikolla luetut

Carita Forsgrenin Jänistanssi kertoo mukautuvaisesta Tiiasta. Herkkä Tiia tuntee, että häntä seurataan, mutta kuka ja miksi? Kesäyönä pelottavat ajatukset käyvät toteen, kun hänen kimppuun hyökätään. Apuun tulee otteikas Mirja ja alkaa tapahtua kaameita. 

Kirjassa on useita kertojia. Yksi luku kerrotaan Tiian näkökulmasta ja seuraavassa luvussa tapahtumat jatkuvat esimerkiksi poikaystävän näkökulmasta. Pidin kovasti tästä ratkaisusta.

Jänistanssin läpi kulkee rusakkoteema. Sekin on mielenkiintoinen kirjailijan piirroksineen.

Takakansitekstin mukaan "Camilla Läckberg on Euroopan suosituimpia rikoskirjailijoita. Jääprinsessa on hänen menestyneen rikosromaanisarjansa ensimmäinen osa."

Mikä pettymys. Kerronta sinänsä oli sujuvaa, mutta juoni oli olematon ja tapahtumia selitettiin liikaa lukijalle. Paikoitellen kuvaus oli niin kömpelöä, että aiheutti myötähäpeää. Ovatko seuraavat kirjat parempia? Taidan ottaa selvää, ehkä lukutuuleni ei ollut Läckbergin esikoiselle suotuisa.

Matkakirjat kiinnostavat aina. Tässä matkataan Elizabeth Gilbertin mukana Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan, mutta myös mielen syvyyksiin. Pitkä eroprosessi ja masennus saavat Gilbertin irrottautumaan urasta ja kotikaupungista. Tutkimusmatka omaan sisimpään on täynnä uskomattomia tapahtumia.

Tuskin olisin lukenut kirjaa, ellei naapurini olisi tuonut sitä minulle luettavaksi. Kiitos M! Gilbert kirjoittaa mukaansatempaavasti ja todellisen elämän kuvauksia on mukava lukea, olivat ne väritettyjä tai eivät. Paikoitellen väsähdin meditaatioharjoitusten yksityiskohtaiseen kerrontaan, mutta kokonaisuutena oikein viihdyttävä ja kiinnostava kirja.

Kirjalle on ilmestynyt jatko-osa: Tahdonko? -Kuinka päädyin naimisiin.