toukokuuta 30, 2012

Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Jälleen leppoisa murhamysteeri. Joukko sukulaisia ja ystäviä kokoontuu Marjan kesämökille viettämään juhannusta. Kesäluonto on kauneimmillaan, sauna lämpeää, kuohuviini kuplii lasissa ja ruokapöytä notkuu herkkuja.

Illan mittaan käy ilmi, että juhlijoiden välillä on monenlaisia jännitteitä. Tuikeita katseita ja teräviä sanoja vaihdetaan, jotain myös salataan. Naapurihuvilan asukkaat herättävät voimakkaita tunteita. Juhannuspäivän helteeseen heräävät kaikki paitsi yksi. Murhatutkimus alkaa, mutta suvijuhlan vietto ei siihen pääty.

Kissa kuussa on tasapainoinen, viihdyttävä ja hyvin kerrottu tarina. Kerronnan pääpaino on ihmisten välisten suhteiden tarkastelussa. Taitavasti kuvatussa kesäidyllissä valmistetaan herkullista ruokaa ja syödään niin, että lukijan alkaa tehdä mieli välipalaa.

Kirjan henkeen sopinee tämä sunnuntainen kuva. Ruusukuvioisessa kupissa höyryää musta, vahva Assam-tee, tuoreen täysjyväleivän päällä kotimaista valkohomejuustoa, tuoksuvaa rucolaa, basilikaa ja mehukasta tomaattia.



toukokuuta 28, 2012

Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo (toim.): Vesi vetää puoleensa.

Kirja tarkastelee vettä ja vesiluontoa ympäristöestetiikan näkökulmasta. Sisältö koostuu kotimaisten ja kansainvälisten tutkijoiden ja taiteilijoiden puheenvuoroista sekä valokuvista. Artikkelit ovat peräisin Rantasalmella kesällä 2000 järjestetystä Veden estetiikka-konferenssista.

Maapallon pinta-alasta suurin osa on vettä, ihminen on pääasiassa vettä ja biologisesti vesi on välttämätöntä olemassaolollemme. Jossakin vettä on liikaa, toisaalla taas liian vähän. Vesiluonto herättää ihastusta ja pelkoa.

Vesi vetää puoleensa -kirjan artikkelit ovat tieteen ja taiteen vuoropuhelua. Oli yhtä mielenkiintoista lukea luonnontieteellinen selitys lumikiteiden ja ikkunaruutujen jääkukkien synnystä kuin sisäisten kokemusten kautta hankittua tietoa pilvien estetiikasta tai veden mielikuvituksesta. Tästäkin kirjasta löytyy Ulla-Lena Lundbergin artikkeli. Tällä kertaa: "Vesi sosiaalisen konfliktin lähteenä. Kaunokirjallinen näkökulma." 

Monipuolisuutensa ansiosta Vesi vetää puoleensa sopii moneen kertaan selailtavaksi. Sitä voi lukea artikkeli, runo tai kiinnostava tekstipätkä kerrallan. Pelkästään valokuvien katseluun uppoutuu. Kirja onkin kokonaisvaltainen elämys.

Eilen teimme aamukävelyn lähisatamaan. Meri-elementti tuntuu jokiin ja metsiin tottuneelle oudolta, suurelta ja arvaamattomalta. Meressä riittää ihmettelemistä ja tutustumista vielä pitkäksi aikaa.


Kuva lähisatamasta 

toukokuuta 26, 2012

Juha Iisak Koivisto (toim.): Eräjuttuja

Juha Iisak Koiviston toimittaman kirjan teemana on erämaaluonto. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: Metsänpoika tahdon olla, Kuukkelin maa ja Tundralla ja sademetsissä.

Ensimmäisen jakson tekstit kertovat suomalaisesta metsästä. Mukaan on otettu katkelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Toinen jakso koostuu eräteksteistä, joissa liikutaan Lapissa mm. Yrjö Kokon Oksasta havupuu halkeaa. Kolmas jakso vie lukijan Suomen ulkopuolelle -tundralle, sademetsään, preerialle ja savannille. Mukana on esimerkiksi lainaukset Robinson Crusoesta ja Ulla-Lena Lundbergin lintumatkasta Siperiaan.

Kiinnostavan aiheen ympärille kerätty tekstikokoelma oli mukava luettava. Kirjassa oli sopivasti sekä fiktiivisiä, että faktatekstejä. Katkelma Seitsemästä veljeksestä jätti kipinän lukea koko kirja. Matti Kettusen Aavesoutaja sai muistelemaan isovanhempien kertomuksia "hammajaisista", elämän merkillisistä sattumuksista. Robinson Crusoe on seikkailuklassikko, joka olisi mukava lukea kokonaan ja kirjailija-tiedemiesten Peter Freuchen Nälkä ja Grzimekin Yö Ngorongoro-kraatterissa olivat huimia selviytymistarinoita. Freuschen teksti sijoittui Grönlantiin ja Grzimekin Afrikkaan.

Tässä kuvapari tämän päivän eväsretkeltä.







toukokuuta 23, 2012

Outi Pakkanen: Katso naamion taa

Kotipesässä on podettu viime päivinä ärhäkkää flunssaa. Viikonloppuna oli minun vuoro kääriytyä peiton alle. Mikä tuuri, että kirjastoreissulla olin napannut pari Pakkasen dekkaria kassiini.

Pakkanen taitaa dekkareiden kirjoittamisen. Jouluista (!) tarinaa lukiessani mietin moneen kertaan, miksi kirja toisensa jälkeen jaksaa miellyttää ja viihdyttää. Lukeminen on selkeää, sillä henkilöiden määrä ja tapahtumaympäristö on rajattu. Tässä kirjassa murhaajan motiivi ja henkilöllisyys paljastuivat vasta lopussa. Pakkasen dekkareissa ei ole ylenmäärin raakuuksia, eikä kiemuraisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia juonikuvioita. Kerronta on sujuvaa ja henkilökuvaus kiinnostavaa. Ruoanlaittokuvaukset tuovat oman lisänsä tarinoihin.

Kreetta Onkelin Kutsumus -romaanista löytyy satiirisen hauska luonnehdinta tästä cozy mystery -lajityypistä. "Oli ruotsalaisia jäljitteleviä hyvän mielen rikosromaaneja, joissa tapahtui kauheita asioita, mutta siitä huolimatta huomattiin keittää väkevää kahvia, valmistaa voileipiä erilaisilla lisukkeilla, paistaa lampaankyljyksiä, pukeutua sävykkäästi ja lämpimästi ja harjoittaa seksiä mieleisen kumppanin kanssa. Oli dekkareita joissa oli ensimmäisessä luvussa juhlat. Seuraavassa luvusssa oli aamu. Puutarhasta löytyi ruumis. Hyvännäköinen naisetsivät terästi hiusväriä, lenkkeili ja tapasi kaikki, jotka osallistuivat puutarhajuhliin. Näin kului kolmesataa sivua. Toiseksi viimeisessä luvussa hän tuli vessasta ja paljasti murhaajan. Oli mielekästä lukea naisetsivän itsetuntoisesta ja vaihtelevasta elämästä, mutta minkäänlaista ajatusprosessia murhaajan päättelemiseksi ei ollut kirjoitettu." (s. 33-34)

Täällä on kiinnostava artikkeli "Iltapäivätee murhan ja pikkuleipien kera".

toukokuuta 19, 2012

Talonpoikanen kevättöissä


Viikon sanasulkasato

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen oli mieluinen kurkistus työkseen kirjoittavan elämään ja ajatuksiin. Kirja oli avoimuudessaan antoisa, mutta välillä kiusallinen lukukokemus. Mitä on tarpeen kertoa?

Pidin eniten kirjoitusprosessin kuvauksesta ja havainnollisissta esimerkeistä, miten etäännyttää oman elämän tositapahtumia fiktiiviseksi tekstiksi.

"Kyllä sen ihmisestä näkee, minkä verran tilaa hän antaa millekin asialle. Lapsista näkee, ollaanko niiden kanssa. Mielenrauhasta näkee, onko tarpeeksi hiljaisuutta ja henkisiä harjoituksia. Ruumiista näkee, miten ihminen syö ja liikuu. Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta." s. 110

Andalusian karkea suola kertoo Espanjasta, erityisesti ruoasta. Rosmariini, vastapaistettu leipä, oliiviöljy, tomaatti ja viini tuoksuvat. Jokaisen luvun päätteeksi on kerätty reseptejä.

Espanjalaiset maut saavat ympärilleen värikkäitä ihmiskohtaamisia, maisemia ja tunnelmia. Kaikki Sjögrenin kirjat ovat olleet mielihyvälukemista parhaimmillaan.

"Istun nyt hetken tässä tulen ääressä, juon tämän viinini ja sitten ehkä menen ruokasaliin ja tilaan...sopa de ajon, valkosipulikeiton, yksinkertaisempaa ei olekaan: valkosipulia kuullotetaan öljyssä, lisätään kuiva viipale valkoista leipää, paprikaa, päälle kaadetaan vettä, kiehautetaan. Sekaan voi rikkoa munan. Se lämmittää, se on täyttävää. Sitten pääruoka...lampaankyljyksiä...? Ei, istun vielä hetken tässä, katselen liekkejä jotka ahmivat mustia pöllejä, menen huoneeseen jossa on se rikkonainen pyhimyksenkuva. Kirjoittelen vähän, teen muistiinpanoja ja luetteloita. Kiitos seurasta. Hyvää matkaa, kauniita unia." s. 117-118

En muista milloin viimeksi olisin nauranut ääneen lukiessani. Onkelin Kutsumus kertoo hulvattoman hauskasti kirjailijuudesta ja kustannusalasta.  Kirja on omistettu "-kaikille jotka kirjoittavat."

"Olin keskivertokoululainen, keskivertourheilija, keskivertokaveri. Minulla oli keskiverto ruumiinrakenne, keskiverto luonne ja keskiverto ajatusmaailma. En ollut luokan kärkeä ainekirjoituksessa. Kutsumus ei lähestynyt minua valon nopeudella. Opettajasta lauseeni ja aineeni olivat liian lyhyitä. Ryhmätöissä keksin vitsikkään otsikon. Tärkeämmät oppilaat muunsivat otsikon tavalliseksi. Viralliseksi, ajattelin myöhemmin, ja he sijoittuivat Valtion työpaikkohin." s. 10


Marguerit Duras'n Rakastaja on latautunut kuvaus kirjailijan varhaisesta eroottisesta kokemuksesta 1930 -luvun Ranskan Indokiinassa. Kirja on palkittu mestariteos. Duras'n kirjoitustyyli on tiivistä ja aistivoimaista.

Kirjan päätapahtuma on nuoren Margueriten suhde kiinalaiseen rakastajaan. Lukukokemus on kuin selailisi valokuva-albumia. Päätapahtuman lisäksi lukijalle kerrotaan perheen tarina. Perheen kulmikkaat ihmissuhteet avautuvat eri aikatasoihin rakennettujen kuvien kautta. Kirjassa on vain 121 sivua, mutta ilmaisuvoimassaan se on monisatasivuinen.

toukokuuta 09, 2012

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan

Löysin Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan lähikirjaston matkakertomukset -hyllystä. Kirja oli niin täydellinen lukunautinto, että aion hankkia sen omaksi.

Lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on Lundbergin vahva sisäinen kokemus, jota hän kuvaa kirjan takakansitekstissä näin: "Seisoin kerran Siperiassa töyhdöissä ja röyhelöissä, kaakatin ja piipitin. Niiailin ja kumartelin ja kaapsuttelin maata niin että sammal pölisi. Hän, johon olin iskenyt silmäni, nousi siivet paukkuen taivaalle. Soidinlennon aikana hän loi oikean värien ja höyhenten merkkijärjestelmän. Minäkö en tietäisi, millaista on olla lintu Siperiassa."

Kuvaus liittyy Lundbergin ensimmäiseen Siperian-matkaan vuonna 1968. Linnunsiivin Siperiaan kertoo vuosittaisista linturetkistä, joita kirjailija teki ornitologien kanssa. Siperia ei päästä intohimoisia lintuharrastajia helpolla. Kevätsateista ja lumen sulamisesta kostea taiga on lähes mahdoton kulkea. Yleisin kulkuneuvo on helikopteri. Silloinkin suuri osa ajasta kuluu sopivan lentosään odotteluun. Veneellä ja kuorma-autoilla etenemisessä on suuria haasteita liittyen reitistöön ja olosuhteisiin. Ilta ei tuo helpotusta, sillä yönsä matkaajat viettävät vaatimattomissa majoissa tai teltoissa.

"Jos astuu väärään kohtaan, kastuu. Jokainen askel vaatii ponnistuksia ja laskelmia. Sulaessaan tundra on muuttunut valtavaksi lätäköksi, ja vesi loiskuu joka askeleella. Näin kaukana pohjoisessa kasvit suojautuvat kylmältä parhain mahdollisin tavoin, muun muassa kokoontumalla yhteen suuriksi, keinahteleviksi mättäiksi. Ylös ja alas, ylös ja alas tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Ihme että yleensä näemme lintuja, niin paljon huomiota joudumme kiinnittämään jaloilla pysymiseen. Siellä sitä sitten tarpoo selkäreppua ja valokuvausvälineitä ja kiikaria raahaten ja miettii, mahtaako olla ihan täysijärkinen." (s. 135)

Mutta ne linnut! Epäinhimilliset olot, vaivat ja rasitukset jäävän sivuosaan, kun huippuornitologien toivomat harvinaisuudet näyttäytyvät. "Ensin näemme keräkurmitsan, ja hetken päästä suomalainen superornitologimme viheltää: hän on jo saanut vuorisirrin tähtäimeensä. Ooh! Me noudatamme rutiiniamme: lankeamme maahan palvomaan, lähestymme hiljaa polvillamme. Linnut ovat tietoisia meistä mutta eivät aio lähteä lentoon. Pettymykseksemme ne aikovat kuitenkin pysytellä hyvän matkan päässä meistä. Me ryömimme eteenpäin, ne astelevat kauemmas. Ne pesivät seudulla, joka kuuluu maailman vaikeakulkuisimpiin ja asumattommpiin, mutta eivät ne siitä huolimatta suinkaan aloittelijoita ole, ihmisiä ne ovat nähnet ennenkin. Nautimme kuitenkin niistä matkan päästä pitkään ja perusteellisesti. Lopulta niiden käy kuten kaikkien kahlaajien, niiden kärsivällisyys pettää ja ne lentävät tiehensä." (160-161)

Lundberg kirjoittaa kuvailevasti ja hauskasti. Lukiessa tekee mieli hidastella, että iloa riittäisi pidemmäksi aikaa. Lintujen lisäksi Lundberg kertoo retkeläisten kohtaamisista paikallisväestön kanssa, alueen historiasta ja viittaa yhteiskunnalliseen murrokseen, jota suurvalta kävi läpi retkivuosien aikana.

Hyvän kirjan merkki on sekin, että lukemisen jälkeen alkaa avautua uusia suuntia. Ensinnäkin googlailin kirjassa mainittuja lintuharvinaisuuksia ja löysin samalla kiinnostavia blogeja. Kirjailijaesittelyä lukiessa muistin, että olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joitakin vuosia sitten. Lisäsin kirjan lukulistaan, samoin kuin matkakertomuksessa moneen kertaan mainitun Solzenitsyn Vankileirien saariston. Teos on ajankohtainen sikäli, että uusintapainos ilmestyi hiljattain ja myytiin saman tien loppuun. Tässä kirjaan liittyvä linkki: http://www.gulag.fi/.

Sijoitan Linnunsiivin Siperiaan reilun vuoden aikana syntyneeseen kirjalliseen Amur-jatkumoon. Ensin Markus Nummen Kiinalainen puutarha ja romaanin kuvitteelliset yhteydet Mannerheimin tekemään todelliseen Aasian-matkaan, sitten Kristina Carlsonin upea Maan ääriin, joka perustuu Amurin alueen asutussuunnitelmiin. Ja vielä hankkeeseen osallistuneiden suomalaisten retkestä tehty kiinnostava kirja: F. H. B. Lagus: Amurinmaan retki.

En ole tietoisesti hakeutunut Amur-tekstien ääreen, vaan ne ovat tulleet eteeni muissa yhteyksissä ja poikkeuksetta olleet innostavia lukukokemuksia. Onkohan minulla odotettavissa lisää Amur-yhteyksiä?



toukokuuta 08, 2012

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukapungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta oli riemastuttava lukukokemus. Maagisen realismin tunnusmerkit ja vetävä kerronta on loistava yhdistelmä. Jääskeläisen mielikuvitusta ja nokkelia oivalluksia saa ihastella myös Harjukaupungin salakäytävissä.

Kirjan elokuvalliset viittaukset, lapsuuden Viisikko-kesien kuvailu ja nykyhetken vinksahtaneet tapahtumat muodostavat puitteet kiinnostavalle juonelle. Päärynät ja katoilevat sateenvarjot antavat lukijalle hykerryttäviä mahdollisuuksia tulkintoihin.

Tarinan lopussa tapahtuu mielestäni jonkinlainen notkahdus. Lukufiilikseni laimenee. Tympäännyn. Tapahtumia tulee ehkä liikaa tai ne ovat jo liian raflaavia. Ja loppu (minulla oli luettavana rouge), ei, siitä en pitänyt. Kadotinko punaisen langan vai mitä tapahtui?

Kaikesta huolimatta jään odottamaan Jääskeläisen seuraavaa romaania.

toukokuuta 05, 2012

Talvipolku


Kevätöinen räntäsade teki viikolla taikoja. Hiutaleet sulivat heti maahan osuessaan. Kapea nurmikaistale jäi kuitenkin valkoiseksi. Lumi toi näkyviin reitin meidän ja naapurin pihojen välillä. Talven aikana polkua pitkin on kuljetettu mm. kananmunia, kirjoja, leivinpaperia, huopiin käärittyjä poikavauvoja, ilmastointiteippiä ja vastaleivottua pullaa. Polkua pitkin on juostu pelaamaan pleikkaria ja hakemaan kaveria ulos. Polun toisesta päästä on löytynyt herkullisia lounaita, innostavia keskusteluja, hiihtolenkkiseuraa, empatiaa yövalvomisesta väsyneelle - ystävä!

Outi Alm: Hemingwayn naiset

Olen aikaisemmin lukenut Outi Almin novelleja. Eräs on jäänyt mieleen, sillä se nauratti makeasti. En muista (yllätys, yllätys) mistä kokoelmasta ja minkä niminen, mutta pitänee etsiä käsiin jollakin kirjastoreissulla.

Sekin on jäänyt arvoitukseksi, mikä sai ostamaan Hemingwayn naiset omaan hyllyyn, mutta siellä se on odottanut lukemista muutaman vuoden. Ensimmäinen lukukerta päättyi alkusivuille. Epäuskottavalta tuntunut aloitus sai silloin jättämään romaanin kesken. Uteliaisuus tarinaa kohtaan kuitenkin voitti, kun naapurini ja ystävättärensä lukivat kirjan.

Hemingwayn naiset kertoo kahden naisen ystävyydestä dialogin keinoin. Maija on juuri eronnut kirjastonhoitaja ja Kaisa elämää nähnyt kahdeksankymppinen. Sattumalta toisiinsa törmänneet naiset tutustuvat toisiinsa ja alkavat tapaamisissaan muistella mennyttä, elämänvalintoja ja ikääntymistä. Kaisan ja Maijan kirjahyllyistä löytyy Hemingwayn tuotantoa. Millä tavalla kirjailija liittyy naisten elämään?

Kirjassa on mielenkiintoisia teemoja, mutta niiden käsittely jää pinnalliseksi ja teemojen yhteydet toisiinsa sitomatta. Hemingwayhin liittyvä juonenkäänne herättää ihmetystä. Lukukokemus jäi silti myönteiseksi, sillä siitä sukeutui miellyttävä keskustelu kotiäitilounaalla. Keksimme kirjaan meitä enemmän miellyttävän loppuratkaisun ja keskustelu naisen rooleista tulee jatkumaan. Jäimme myös miettimään romaaneja joiden pääteema on naisten ystävyys.