joulukuuta 18, 2011

Kerstin Ekman: Ikimuiston merkki

Uudelleenluin kolmannen (tai neljännen) kerran Ikimuiston merkin. Se olisi vahva ehdokas jos pitäisi nimetä paras lukemani kirja. Ikimuiston merkki on kuin romaanimuotoon kirjoitettu runo.

Kirja kertoo tapahtumista eräässä tunturissa. Eräänä toukokuun yönä susinaaras tulee etelän suunnasta ja kulkee yli Mustavesjärven jään. "Se seisoi silmät puoliummessa ja nuuhki tuulenviriä kuononpää värähdellen." (s. 8)

Päähenkilöt, 'ne toiset', jotka kutsuvat toisinaan itseään maahiaisiksi ovat kuin usvatuppuroita suolla ja varjoja sananjalkojen keskellä. Eräs jolla ei ole aluksi nimeä laskeutuu tunturista ja kohtaa erään toisen. "Hän heräsi pikku loiskahduksiin puron solinassa ja veden helkkeeseen kivimaljoissa. Hän kurkisti saniaisensiipien välistä ja näki jotain. - Pahkilas periköön, hän sanoi itsekseen. Sillä jos hän mitään ihaili maailmassa niin jalkoja. Ja tuolla hänen alapuolellaan puron vedessä, kaikkein sammaleisimmassa kivenkolossa, peseskeli joku olento parhaillaan jalkojaan. Ja niissä jaloissa oli varpaat, valkeat kuin ukonkivi kuulaassa vedessä, ja kun ne liikahtelivat, kuului liplatus joka oli herättänyt hänet, vaikka olikin niin pienenpientä että hädin tuskin erottui." (s. 22)

Toisensa nimettyään Häivä ja Sorja kokevat yhdessä hunajapäiviä "Tämä aika oli keltaista kuin hunaja ja maistui auringolta. Kulleroiden terälehtien kahahtelu, kirkkaan jokiveden solina ja peippojen hennot vihellykset olivat ainoat äänet joita he sinä aikana kuulivat." (s.40) ja saavat miettiä maailman kauneinta nimeä kunnes varjot astuvat esiin. "Sinä yönä varjot astuivat esiin. Ne asettuivat Häivän ja Sorjan ympärille. Aamulla ne eivät paenneet, vaan pysyttelivät tiiviisti ja ystävällisesti heidän likellään. Varjot eivät pelkää sitä jolla on suuri suru." (s. 105)

Tuulenpuuska tarttuu hatariin ja märkiin, tuskin varjoista erottuviin maahiaisiin ja kuljettaa heidät takaisin kukkivalle saarelle. Siellä he saavat olla rauhassa ja voi tapahtua "...jotain mistä kukaan muu ei tiedä ja mikä saa suurimman merkityksen." (s. 108)

Tarina jatkuu. Alkaa seikkailu kohti tunturikurua, joka imaisee itseensä kaiken elämän. Mikä on Ikimuiston merkki, kuinka käsittämätön on musta pimeys ja mitä tapahtuu, kun toteutuu isän sanat: "Ken etsii, hän ei löydä. Mutta ken ei etsi, saa sylin täydeltä". (s. 192)

Ikimuiston merkki on kaunis, vahva ja mystinen tarina, joka antaa mahdollisuuden lukea monella tavalla: nauttia kielestä ja upeasta luontokuvauksesta, seurata maahiaisten tarinaa, pohtia ihmiskansoja susi- ja karhukansojen synnyn kautta tai miettiä sitä, mitä on ollut jo Ikimuiston merkin ajoista saakka.

"Oli valoisaakin valoisampi kevätkesä. Hillan kukintaa suon laidasta laitaan. Teeriä, jotka eivät niin millään osanneet lopettaa soidinpeliään. Oli suokukkaa ja kukkivaa suoapilaa ja lapinorvokkeja ja kissankäpälää ja linnunruohoa. Oli perhosia ja päivänkorentoja. Sitten tulivat tummanpunaiset puolukat ja tulenpunaiset pihlajanlehdet ja helakanpunaiset pihlajanmarjat. Tuli pimeä. Tuli syksy ja tuli taas talvi, vaikkei kukaan kuunaan olisi osannut sitä uskoa. Lunta satoi tiheään. Päivä päivän jälkeen sitä satoi. Myöhään eräänä kevätiltana tuli susinaaras etelän suunnasta ja kulki yli ison tunturijärven, jonka nimi on Mustaves. Susinaaras vaelsi öisin, varovaisuuttaan, ja päivät se lymysi syvällä kuusimetsässä. Vaikea tietää, missä kaikessa se oli ollut mukana. Mutta se tiesi, että vaaroja oli." (s. 193)

joulukuuta 15, 2011

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Löysin viime viikonloppuna kiinnostavan esittelyn Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kirja löytyi hyllystäni ja ystäväni lukupäiväkirjan mukaan samanaikaisluimme kirjan kolme vuotta sitten. En muistanut lukukokemuksesta mitään. En edes juonta. Ihmettelin merkitsemiäni kohtia. Mitä kummaa olin ajatellut? Jotain tavoitin, mutta enemmän tein uusia huomioita.

Lumipäiväkirja kertoo miehestä, jonka muistot heräävät sanomalehtiartikkelin myötä. Nuoruudessa tapahtui, tai oikeastaan ei tapahtunut sitä, mikä olisi voinut ja ehkä se hetki oli ratkaiseva myöhempien tapahtumien kannalta. "Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" (s. 178) 

Haahtela taitaa hetkessä elämisen ja päänsisäisten maailmojen kuvailun. Nykyhetken kerronta kulkee vapaana puikkelehtivien muistojen, ajatusten ja unien lomassa. Tässä kirjassa historialliset faktat jäivät häiritsevän irrallisiksi muusta kerronnasta.

Jos olin unohtanut romaanin tyystin ensimmäisen lukukerran jälkeen, niin uusintalukemisen jälkeen Lumipäiväkirja tuskin enää unohtuu, sillä kirja sai aivan uuden merkityksen. Sähköpostittelin erään toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siihen liittyen sain häneltä viestin katsoa Adam Elsheimerin maalaus "Pako Egyptiin".

Adam Elsheimer: Flight into Egypt

Saman päivän iltana luin Lumipäiväkirjaa ja tulin tähän kohtaan: "Toinen kuva esitti jylhää vuoristomaisemaa. Vuorten väliin avutui syvä kuilu, jyrkkä laakso, joka jatkui taivaanrantaan, liukeni pilviin, jotka ajelehtivat vuorenhuippujen lomassa. Kuvassa oli vain kaksi ihmistä, mies ja nainen. Mies käveli edellä, nainen perässä, he kulkivat puiden kätkössä, ja heidän vaelluksensa näytti toivottomalta, miten he koskaan selviäisivät mihinkään? Ja miksi he ylipäätään olivat siellä? Isä ei ollut koskaan osannut selittää kuvaa, mutta eräs isän ystävä oli kertonut, että siinä olivat Maria ja Joosef pakomatkalla Egyptiin. Kun sanoin, että maisema ei näyttänyt kovin egyptiläiseltä, mies oli kertonut, että taiteilijat olivat ottaneet aiheen suhteen vapauksia siten, että Maria ja Joosef kulkivat milloin Egyptissä, milloin Alpeilla, ja milloin missäkin sopivassa maisemassa." (s. 97)

Joskus ei halua ajatella, että kyseessä olisi sattuma.

joulukuuta 14, 2011

Riittää jo!

Luin viime viikolla kaksi dekkaria. Molemmat olivat pettymyksiä. Mitä on tapahtunut, kun muistan aikoinani ahmineeni dekkareita hurjat määrät. Eivät ne ennen olleet näin kehnoja. Pari Nesbota ja yksi Nesser jäivät hyllyyni odottamaan dekkarifiilistä.

Donna Leonin selkeä kirjoitustyyli miellyttää. Hän antaa komisario Guido Brunettin ratkoa rauhallisesti murhamysteeriä, jossa uhrina on venetsialainen nuorukainen ja tapahtumapaikkana arvostettu sotialasakatemia. Alkuasetelmassa ei ollut mitään vikaa, mutta motiivin selvittely oli tympäisevää ja korruptiokuvaus lähinnä pitkästytti.

Anna Jassonin Maria Wern-dekkarin tapahtumat alkavat, kun vanhuksen talo poltetaan, eikä naista löydy mistään. Kylän terveydenhoitaja katoaa ja lisäksi poliisi saa tutkittavakseen nuoren naisen murhan. Kyläläisillä on salaisuuksia, Maria Wernillä murheita yksityiselämässä ja lukijalla täysi työ hämmästellessä epäuskottavia juonenkäänteitä.

Seuraavaksi haluan lukea jotain ihan muuta.

joulukuuta 06, 2011

Viime viikolla luetut

Carita Forsgrenin Jänistanssi kertoo mukautuvaisesta Tiiasta. Herkkä Tiia tuntee, että häntä seurataan, mutta kuka ja miksi? Kesäyönä pelottavat ajatukset käyvät toteen, kun hänen kimppuun hyökätään. Apuun tulee otteikas Mirja ja alkaa tapahtua kaameita. 

Kirjassa on useita kertojia. Yksi luku kerrotaan Tiian näkökulmasta ja seuraavassa luvussa tapahtumat jatkuvat esimerkiksi poikaystävän näkökulmasta. Pidin kovasti tästä ratkaisusta.

Jänistanssin läpi kulkee rusakkoteema. Sekin on mielenkiintoinen kirjailijan piirroksineen.


Takakansitekstin mukaan "Camilla Läckberg on Euroopan suosituimpia rikoskirjailijoita. Jääprinsessa on hänen menestyneen rikosromaanisarjansa ensimmäinen osa."

Mikä pettymys. Kerronta sinänsä oli sujuvaa, mutta juoni oli olematon ja tapahtumia selitettiin liikaa lukijalle. Paikoitellen kuvaus oli niin kömpelöä, että aiheutti myötähäpeää. Ovatko seuraavat kirjat parempia? Taidan ottaa selvää, ehkä lukutuuleni ei ollut Läckbergin esikoiselle suotuisa.

Matkakirjat kiinnostavat aina. Tässä matkataan Elizabeth Gilbertin mukana Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan, mutta myös mielen syvyyksiin. Pitkä eroprosessi ja masennus saavat Gilbertin irrottautumaan urasta ja kotikaupungista. Tutkimusmatka omaan sisimpään on täynnä uskomattomia tapahtumia.

Tuskin olisin lukenut kirjaa, ellei naapurini olisi tuonut sitä minulle luettavaksi. Kiitos M! Gilbert kirjoittaa mukaansatempaavasti ja todellisen elämän kuvauksia on mukava lukea, olivat ne väritettyjä tai eivät. Paikoitellen väsähdin meditaatioharjoitusten yksityiskohtaiseen kerrontaan, mutta kokonaisuutena oikein viihdyttävä ja kiinnostava kirja.

Kirjalle on ilmestynyt jatko-osa: Tahdonko? -Kuinka päädyin naimisiin.

marraskuuta 26, 2011

Anja Kahri: Äitiyden sietämätön keveys

Sain aiheeltaan ajankohtaisen kirjan lainaan naapurilta. Siitä, miten joku toinen toimii itselle tutussa tilanteessa, on kiinnostava lukea. Vauvan hoitoon liittyvät asiat herättävät voimakkaita tunteita. Asioita voi tehdä monella tavalla, joskus ei ole mahdollista valita miten toimii ja silti kaikki toivovat lapsensa parasta. Konkreettiset ohjeet ovat paikallaan äitiyden alkutaipaleella. Kirja sopiikin hyvin ensimmäistä tai toista odottavalle. 

Lukiessaan tällaisia kirjoja voi peilata omia ajatuksia toisten kokemuksiin. Paras opettaja lienee kuitenkin lapsi itse. Äidiltä vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja herkkyyttä oppia tunnistamaan oman vauvan viestit. Jokaisen lapsen kohdalla saa ihmetellä kasvun voimaa. Se, nukkuuko vauva omassa sängyssä vai perhepedissä, käyttääkö kestovaippoja, syökö teollista purkkiruokaa vai kotisoseita, ei tunnu olennaiselta, koska tilanteet voivat olla hyvin moninaisia. Itselle on ollut avartava kokemus neljän mutkattoman raskauden, synnytyksen ja imetyksen jälkeen saattaa Poikanen maailmaan huolekkaan raskauden jälkeen keisarinleikkauksella, ruokkia vastikemaidolla ja perehtyä allergia-asioihin.

Kahrin ote on myönteinen. Hän pyrkii ymmärtämään erilaisia näkökulmia arkirealistisesti. Täydelliseen äitiyteen pyrkivä on jo valmiiksi epäonnistuja, koska äitiys tuo aina mukanaan valon lisäksi varjot. Kunpa vain muistaisimme, että vajainakin olemme riittäviä.

marraskuuta 21, 2011

Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa

Ristiaallokkoa on kirkkotrilogian mainio päätösosa. Päähenkilön vaihtaminen Matleenasta Aulikseen on hyvä ja lukijaa kiinnostava ratkaisu. Terveyspulmat hankaloittavat papin uraa ja elämä keskittyy lasten ja Apatia-koiran hoitamiseen, kunnes alkaa tapahtua. Aulis huomaa, että hänen ympärillä pyörii naisia, tytär liikuskelee epäilyttävän tyypin kanssa ja sukuselvitys paljastaa isän elämästä yllättäviä asioita. Auliksen arvomaailma kohtaa elämän moninaisia haasteita. 

Ellilä on luonut kirjoihinsa mielenkiintoisen asetelman, joka saa ajattelemaan mm. onnellisuutta ja parisuhdetta, mitä on hengellisyys, miten hengellisen yhteisön periaatteet ohjaavat ihmisen ajattelua, mihin usko perustuu. Taidokasta, etenkin, kun kyseessä on trilogia, joka luokitellaan viihteeksi.


marraskuuta 19, 2011

Jo Nesbø: Lepakkomies, Veritimantit

Lukuaika on jäänyt parin kuluneen viikon aikana vähiin, kun olemme selvitelleet Poikasen itkuolojen aiheuttajaa.

Pelastajan jälkeen luin suurin odotuksin Lepakkomiehen, Nesbøn ensimmäisen dekkarin. Harry Hole selvittelee nuoren norjalaisnaisen murhaa Australiassa. Työparikseen hän saa aboriginaalin Andrew Kensingtonin. Juoni on vauhdikas ja sisältää yllätyksiä, muttei yllä lähellekään Pelastajaa. Lepakkomiehestä jää keskeneräinen vaikutelma.

"Perinteisessä rikoskirjallisuudessa jokaisella itseään kunnioittavalla etsivällä on pettämätön vaisto, joka kertoo, milloin ihmiset valehtelevat. Bullshit! Ihmisluonne on suuri ja tutkimaton metsä, jota kukaan ei voi tuntea läpikotaisin. Edes äiti ei voi tietää lapsensa syvimpiä salaisuuksia" (s. 88)

Veritimantit oli lukukokemuksena parempi, vaikka välillä mietin, haluanko todella lukea tällaisista raakuuksista. Nesbøn dekkareissa on kuitenkin koukuttavan kerronnan lisäksi sopivasti päähenkilö Harry Holen yksityiselämäkuvausta ja rikoksen selvittelyn ohessa kirjasta toiseen kulkevia juonia, joten sarja tekee mieli lukea kokonaisuudessaan. Ei haittaa lainkaan, vaikken luekaan kirjoja aikajärjestyksessä, mielenkiinto säilyy silti.

marraskuuta 07, 2011

Johanna Venho: Syntysanat

"Mitä Hanna on tehnyt ne neljätoista vuotta, kuluneet neljätoista täyteen lastattua vuotta, joina Mesi on hoitanut lapsiaan? Vuodet joina Mesiä on kutsuttu kolmesta suunnasta. Äiti äiti äiti kolmipäinen gorgo, äiti missä nalle on, en tykkää kaalikeitosta, anna maitoa, ei väsytä, Toivo löi hiekkalapoiolla, Aamu veti tukasta, äiti lue kissakirja, äiti missä Mottonen on, äiti ota syliin! Mesi on kahlannut siinä vyötäisiä myöten ja reagoinut selkäytimellä, kaatunut tai kompuroinut minuutista toiseen koko ajan siinä hetkessä, pystymättä katsomaan kauemmas. Pyhäpyhäpyhä. Mitä Hanna on tehnyt kaikki ne yli valuvat ja liian täydet vuorokaudet? Onko Hanna kerännyt itseensä valoa ja voimaa, tietoa ja viisautta, kaikkea sitä minkä edessä Mesi on ymmällään? Onko Hanna kerryttänyt ylleen sellaisen kultaisen kuoren että häntä eivät haittaa kyläläisten katseet, ei terävä sihisevä sipinä Floorasta ja huonoista naisista pappilassa, ei pappilan maine joka valahtaa Hannankin ylle?" (S. 54)

Syntysanat kertoo kahden naisen, Mesin ja Hannan kohtaamisesta. Alati liikkeellä oleva Hanna kaipaa hengähdystä ja muuttaa synnyinseudulleen tyhjillään olevaan pappilaan. Naapuritalossa Mesi vetää arkirekeä. Naiset kohtaavat ensimmäisen kerran kirjoitettujen sanojen kautta, myöhemmin kasvotusten. Mitä sanat voivat saada aikaan?

Venho kirjoittaa runollisesti. Tarinasta löytyy siipiä, kuvia ja sanoja kätkeviä laatikoita, unia ja vettä. Monikerroksisuus mahdollistaa kirjan erilaiset lukutavat. Juoni sinällään on ohut ja kömpelö, mutta ilmaisultaan rikas kerronta ja kiinnostava alkuasetelma tekivät lukukokemuksesta hyvän. Suosikkihenkilöni oli antikvariaatin pitäjä Muhonen. Realistisilla toteamuksillaan hän avarsi ja toi raikkaan tuulahduksen naisten ristiinrastiin koukertaviin ajatuskuvioihin. Pidin myös Venhon tavasta kuvata Mesin kotiäitielämää. Kirjan loppuun sijoitettu kurkistus, mitä kunkin henkilön elämään kuuluu "tänään", oli mainio ratkaisu.

Parnasson (6/2011) arvostelu Syntysanoista oli täynnä kehuja.

marraskuuta 06, 2011

Kirsti Ellilä: Pelastusrenkaita

Pelastusrenkaita jatkaa Matleenan tarinaa siitä mihin Pappia kyydissä jäi. Kiinnostavasti kerrottu tarina saa lukijan pohtimaan Matleenan kautta naispappeutta ja seurakuntaelämää niin valtakirkossa kuin siihen kuuluvassa "lahkossa". Matleena ei jaa miehensä kielteistä kantaa naispappeudesta, mutta ei Matleenakaan aivan kaikkea hyväksy.

Raja tulee vastaan, kun ystävätär kertoo seurustelevansa naisen kanssa. Eroseminaarin tapaamisessa tapahtuu myös jotain, mikä saa Matleenan puhisemaan kiukusta. Matleena asuu entisen kotinsa lähellä ja käy hoitamassa lapset ja talon kuten ennenkin. Perheen suhteet jännittyvät entisestään, kun Matleenan ja häntä huomattavasti nuoremman Pyryn suhde tulee ilmi.

Matleenan tarina on hyvin kirjoitettu, viihdyttävä ja teemoiltaan ajatteluttava. Kirjaa tuskin tulee luettua uudestaan, mutta Ellilä on luonut päähenkilön kautta niin kiinnostavan juonikuvion, että sarjan kolmas osa, Ristiaallokkoa, täytyy vielä lukea.

marraskuuta 03, 2011

Jo Nesbø: Pelastaja

Norjalaisen Jo Nesbøn rikosromaani Pelastaja oli todella hyvä, kenties paras koskaan lukemani kirja tässä lajityypissä. Kuusisataa sivua tuli ahmittua muutamassa päivässä, joten kerronnassa oli imua.

Tapahtumat on sijoitettu kiinnostavasti hengelliseen yhteisöön. Punahuivinen palkkamurhaaja tappaa pelastusarmeijalaisen, mutta miksi, ja kuka on toimeksiantaja? Juoni pysyy hyvin kasassa, siinä on sopivasti käänteitä ja jännitystä loppuun asti. Rikokset ovat kauheita, mutta niillä ei onneksi mässäillä, eikä kuvailla yksityiskohtaisesti. Oman mielenkiintoisen lisänsä tarinaan tuovat ihmissuhdekuviot.

Päähenkilö, poliisi Harry Hole on mainio hahmo: satayhdeksänkymmentäkolme senttimetriä pitkä, peloton kovanaama, heikkouksineen inhmillinen, suorasuu, omapäinen, oikeudenmukaisuuden puolustaja ja lojaali ystävilleen.

"Äkkiarvaamatta Harry joutui ylitsevuotavan myötätunnon valtaan. Ei sellaisen myötätunnon, jota hän saattoi tuntea uhria tai omaisia kohtaan, vaan sellaisen, joka kohdistui ihmiseen, joka sydäntä särkevän hetken ajan oivalsi oman inhimillisyytensä surkeuden." (s. 332)

lokakuuta 29, 2011

Anna Tommola: Seitsemäs käsiala

Anna Tommolan esikoiskokoelma oli iloinen yllätys, niin kokematon novellilukija kuin olenkin. Kertomukset oli ryhmitelty kolmen otsikon alle. Se antoi lukijalle viitteitä, mikä on mahdollisesti tarinoita yhdistävä juttu. Onko novellikokoelmissa aina sellainen? Lukijana toivon, että olisi jokin kokoava teema, ei vain joukko irrallisia tekstejä samoissa kansissa.

Tommolan kertomuksien hahmot ovat sivullisia ja tapahtumat vinksahtaneita, kiusallisia hetkiä, kun tietää, että toimi miten tahansa, niin hankalaksi menee. Eniten pidin Pääsiäistanssista. Nauroin ääneen sitä lukiessani. Tarinan tapahtuma on tuttu ja tunnettu: virpominen. Kirjoittaja rikkoo toimintatavan ja osoittaa mitä tapahtuu jos alamme toimia yllättävällä tavalla tutussa tilanteessa. Samalla lukija näkee totunnaisen tavan uudesta näkökulmasta ja alkaa ehkä miettiä sen mielekkyyttä. Kertomuksen kieli on riehakasta ja sopii tunnelmaan. Niminovelli Seitsemäs käsiala oli hyvä sekin - ajatteluttava kuvaus itsensä kadottaneesta Lainasta, joka oli oppinut sopeutumaan, katoamaan ja sulamaan osaksi maisemaa. Minä ja Kasper puolestaan kertoo suhteesta, joka muuttuu näennäisen harmittomasta työtoveruudesta ihan joksikin muuksi Kasperin ohjaillessa kertomuksen minää.

lokakuuta 28, 2011

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

Kummitäti on itsenäinen jatko-osa Kylmälle kamarille. Ansa ja Elina kohtaavat toisensa vuosikymmenten puhumattomuuden jälkeen. Yksinelävä Ansa on päätynyt ompelijaksi maaseututaajamaan. Elinalla on näkyvä asema ilmastolobbarina, mies ja poika. Toteutuivatko nuoruuden toiveet? Ovatko naiset onnellisia? Saavatko naiset selvitettyä menneisyyden vaietut tapahtumat?

Ulla-Maija Paavilainen kertoo Savon Sanomien haastattelussa (6.10.2011), että häntä askarruttaa suomalaisten naisten vahvuus ja vahvuuden moninaisuus, sekä etenkin kadonnut vahvuus, jota Ansa romaaneissa edustaa. "Ansa on luja nainen, joka ei ole kenenkään heiteltävissä, eikä mielistele ketään. Mitä nykyinen elämä on, jos ei miellyttämistä, hän miettii." Ansan rinnalla Elina vaikuttaa eksyneeltä eläessään sekavaa tilannetta oman identiteetin, työn ja perheen ristipaineessa. "Nykynainen on usein vieras kaikkialla. Vaikka hän olisi kaiken keskellä, hän on ulkopuolinen eikä missään."

Lukijana koin Ansan vahvuuden surullisena. Minulle hän näyttäytyi kovana ja katkerana naisena, joka oli jotutunut koteloimaan tunteensa. Eikö vahvuus ole uskallusta tunnistaa ja näyttää heikkoutensa? Mutta luja Ansa oli, piti oman päänsä, eikä mielistellyt ketään. Siinä mielessä Ansa oli aidompi ja rehellisempi kuin Elina, jonka kaunis ja vauhdikas elämä ei tuonut sekään mukanaan onnellisuutta.

Kirjailija kertoo haastattelussa haluavansa, että nainen oppisi tunnistamaan todelliset vahvuutensa, eikä sotkisi niitä vaatimuksiin. Itse jäin miettimään, kuinka paljon ihmissuhdesolmuissa on lopulta kyse pettymyksestä omiin odotuksiin ja toiveisiin?

lokakuuta 24, 2011

Maritta Lintunen: Heijastus

Ennen seuraavia lahjakirjoja luin eilen Lintusen Heijastuksen. Poikasen ennätyspitkät päiväunet mahdollistivat uppoutumisen tähän eri aikatasoille rakennettuun ihmissuhdekuvaukseen. Kiitos Katja vinkistä!

Heijastuksessa kolmen ihmisen (matematiikan professori Tuomas, kuusikymppinen kampaaja Saara ja Tuomaksen nuoruudenaikainen tyttöystävä Suvi) tarinat kietoutuvat toisiinsa. Toukokuinen lauantai saa kirjan henkilöt tekemään tiliä tekojensa, menneisyytensä ja valintojensa kanssa. Miten vanhemman epärealistiset vaatimukset vaikuttavat nuoreen? Miten suuri merkitys on hänellä, joka näkee ainutlaatuisuutesi? Mikä saa elämään kaksoiselämää? Totuus vapauttaa, mutta pystyykö kukaan elämään niin paljaana?  Kuinka kauan itserakennettu idylli pysyy kasassa, missä on halkeama, josta alkaa tihkua paljastavaa valoa?

"Olin jaksanut, koska opettelin pitämään mielen ja ruumiin mahdollisimman etäällä toisistaan. Minulla oli oma, päänsisäinen rajaton maailmani." (s. 53)

Suvi pohtii lapsuusmaisemassaan: "Vapaus oli muualla, ei koskaan täällä. Oikea elämä rakennettiin toisaalla ja mielenkiintoisimmat ihmiset olivat juuri siellä minne et itse vielä päässyt. Tännekö kuitenkin unohtui minun vapauteni? Kallion uurteeseen ja rantamännyn juurakkoon. Kuloheinän pyörteeseen johon kukaan ei enää astu." (s. 124)

"Osaako kukaan toivoa itselleen mitään mikä ei kääntyisi myöhemmin onnettomuudeksi? Vesilintu parahtaa kaislikossa. Astun kehästä ulos - en toivo mitään. Elämä alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin satukirjan kannet paukahtavat kiinni. Satu jää ihmisen sisälle eikä sitä saa antaa muiden revittäväksi." (s. 129)

Yövalvomisesta väsyneenä kirjan lukeminen vaati keskittymistä. Muutamia kohtia jouduin lukemaan uudelleen. Se ei haitannut lukuiloa. Napakka ja huoliteltu teksti eteni sujuvasti, ihmissuhdekudelman avautuminen piti jännitettä yllä ja kirjan teemat saivat pohtimaan. Heijastuksessa ja Kylmässä kamarissa käsiteltiin osittain samoja aiheita. Paavilaisen teksti lipui pitkin pintavirtoja ja pyörteitä, Lintusen teksti syväsukelteli ja kosketti pohjamutia.

lokakuuta 23, 2011

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari

Saan aloittaa kotipesämme syntymäpäiväkauden. Viime viikolla kotiin kannettiin makoisa kakku ja ihanan monta kirjapakettia. Kirjalahjan avaaminen on aina yhtä jännittävää. Ensimmäisenä luin saamani Paavilaisen romaanin Kylmä kamari.

Kylmä kamari kertoo 17 -vuotiaan Elinan tarinan. Elina asuu maalla isän, äidin, veljen ja Ansan, isän siskon kanssa. Tyttö häpeää maalaista perhettään ja haaveilee elämästä jossain muualla. Kodin ilmapiiri on tukahtunut vaietuista tunteista. Maatalossa riittää töitä, isä vaikenee, äiti huokailee huoneessaan, veli menee omia menojaan ja Ansa osoittaa mieltään. Perheeseen kuului muutama vuosi sitten vielä eräs. Mitä tapahtui? Onneksi on kaverit ja Make, ensimmäinen poikaystävä.

Paavilainen kirjoittaa realistisesti maaseudun elämästä ja perheen tunneilmapiiristä. Hän kuvaa hyvin nuoren mielenmaisemaa, tulevaisuudenhaaveita ja halua irtautua kodista. Vieraalla murteella kirjoitettu dialogi vaikeutti lukemista ja jopa ärsytti, muuten romaani oli mutkaton viikonloppuluettava. Kirja sai miettimään aikakauden ja elinympäristön vaikutusta siihen, millaiseksi elämäntarinamme lopulta muodostuu. Valintamme eivät aina johda toivomaamme lopputulokseen, toteutunut toive voi olla jotain ihan muuta kuin odotimme.

Sain samassa paketissa kirjan jatko-osan, Kummitäti. Siinä kerrotaan Elinan ja Ansan myöhemmistä vaiheista.

lokakuuta 21, 2011

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Sininen sarastus päättää neliosaisen dekkarisarjan. Syysmyrsky riepottelee Fair Islen lintusaarta, kun kuuluisa ornitologi ja lintuaseman emäntä löytyy kuolleena linnunsulkia hiuksissaan. Lintuasemalle on majoittunut lintuharrastajia, joilla jokaisella on suhde uhriin. Komisario Perez ryhtyy tutkimuksiin. Tapahtuu toinen murha. Myrsky katkaisee kulkuyhteydet ja ilmapiiri jännittyy. Murhat ja lintuharrastajat liittyvät jotenkin yhteen, mutta millä tavalla?

Sininen sarastus oli hyvin rakennettu perinteinen murhamysteeri. Jännittävä tarina piti otteessaan, lintuteema ja saarimiljöön elävä kuvailu kiehtoivat. Yllättävä loppuratkaisu sai kiinnostumaan sarjan aikaisemmista osista.

Ann Cleeves on työskennellyt ennen kirjailijaksi ryhtymistään Fair Islen lintuaseman kokkina, rannikkovartiostossa ja ehdonalaisvalvojana. Esittelyn mukaan Cleevesin kirjat ovat saavuttaneet suurta suosiota Skandinaviassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

lokakuuta 11, 2011

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Härkösen uusin romaani kertoo Tuulan, hänen poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin elämästä. Perheen elämä muuttuu, kun he saavat tietää mahdollisuudesta saada kaksi sijaislasta.

Härkönen käsittelee aihetta niin realistisesti, että lukiessa tuntui kuin kirja olisi hyvin kirjoitettu opas sijaisvanhemmuutta pohtiville. Aihe kiinnosti ja sijoitettujen lasten asia tarvitsee näkyvyyttä, mutta odotin silti enemmän fiktiivisiä elementtejä (vrt Markus Nummi: Karkkipäivä).

Härkönen kirjoittaa hyvin, hänen dialoginsa ovat nasevia ja näkökulmansa raikkaita. Härkösen romaanihenkilöt saavat ajatella ajatuksia, joita emme haluaisi itsestämme löytää. Pidän erityisesti tavasta, jolla hän ravistelee täydellisen äidin myyttiä.

lokakuuta 09, 2011

Retkisunnuntai

Kuva: Sanasulka
Tänään retkeilimme kauniissa aurinkosäässä. Kapea joki virtasi metsän halki, vesi kuohui ja kohisi, puro solisi, peloton hömötiainen pyrähteli ympärillämme ja nuotio rätisi. Retkiseuralaisemme, Punasaapas 7v, keräsi pussillisen kasvinäytteitä tarkempia tutkimuksia varten ja Poikanen uinui kantoliinassa.

lokakuuta 07, 2011

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Carlsonin romaani Maan ääreen ihastutti ja Darwinin puutarhuri oli hyvä lukukokemus. Carlsonin uusin, William N. päiväkirja, kuvaa suomalaisen jäkälätutkijan elämää 1800 -luvun lopun Pariisissa. William N. on tinkimätön tiedemies, teräväsanainen ja jurnuttava vanhus, jonka terveys reistailee.

"Palelen, eikä minulla ole ruokahalua, hengenahdistus ja nivelkivut vaivaavat, vatsani toimii huonosti enkä pysty tekemään työtä, mutta minä kestän, koska tiedän, että olen tehnyt oikein, en ole hännystellyt ketään, en ole myynyt itseäni, elän kuin köyhä taiteilija, vaikka olen tiedemies, eikä jälkimaailma muista minua vaikka uhraisin tieteelle koko elämäni." (s. 99)

William N. arvostaa suorapuheisuutta:

"Suorapuheisuutta akateemisissakaan 'seurapiireissä' ei arvosteta, vaan vastaväitteet on kiedottava vanuun, jotta ei 'loukkaisi' ketään, mutta edistetäänkö näin muka tieteen asiaa, rehellisyys kuitenkin on aina ollut minun ohjenuorani." (s.95)

Pidän Carlsonin huolitellusta, niukasta tyylistä. Tässä kirjassa häiritsi henkilöiden nimien lyhennykset, kuten monsieur R-d, Th S, prof A.B. Samoin alleviivaukset erottuivat liiaksi tekstistä. Mutta muuten Carlson onnistuu luomaan monipuolisen kuvan kasvitieteilijän mielenmaisemasta. Vanhuksen kitkerän terävät ajatukset ja huomiot pariisilaiselämästä olivat hykerryttävää luettavaa. Tieteen ja taiteen eroavaisuuksien pohdinta herätti myös ajatuksia.

Kirjan tapahtumat perustuvat todellisen henkilön, William Nylanderin (1822-1899), elämään, mutta päiväkirjamerkinnät ovat fiktiivisiä.

lokakuuta 01, 2011

Göran Tunström: Jouluoratorio

Luettuani Tunströmin romaanit Todellinen elämä ja Kuuvieras, halusin kirjailijan kaikki suomennetut teokset kirjahyllyymme: Jouluoratorio, Varas, Talvimatka Intiaan ja Erämaakirjeitä. Kimmellys taitaa vielä puuttua. Nyt oli Jouluoratorion vuoro ja tulipa siitä huikea lukukokemus! Hetken jo mietin, saako romaani "paras lukemani kirja" -maininnan, mutta ihan vielä en sitä myönnä, sillä ykkössijaa pitää tiukasti Kerstin Ekmanin Ikimuiston merkki ja heti perässä tulee Jose Saramagon tuotanto.

Jouluoratorio kertoo Aronin ja Solveigin perheen traagisen elämänkulun ohessa monen muun merkillisen ihmiskohtalon vaiheista. Kirjassa on mielenkiintoisia henkilöitä, hellyttäviä marginaali-ihmisiä ja tuttuja tosielämästä mm. Selma Lagerlöf ja Marc Chagall. Tunström kertoo upean ystävyystarinan - Sidnerin ja Splendidin koskettavan kohtaamisen. Kirjassa on myös rakkaustarinoita. Omalaatuisia ja tunnepitoisia nekin. Sitten on melankoliaa, surua, yksinäisyyttä, kaipausta ja mielen horjumista. Tunström kuvaa kirjoissaan taitavasti lapsen maailmaa. Tässäkin on osuvia kuvauksia koulumaailmasta ja kasvatuksesta, lapsen tavasta käsitellä surua.

Kirjan henkilöiden elämään kuuluu kauhistuttavia, hankalasti käsiteltäviä asioita. Taustalla soi silti hyvyyden ja kauneuden sävelet. Tunström käyttää paljon hulvattomia kielikuvia ja sanaleikkejä. Hänen tekstissä kuplii lempeä ja oivaltava huumori, toivo paremmasta, mahdollisuuksista, jotka avautuvat, kun on joku joka välittää ja uskoo, että jokaiselle on oma tiensä ja jokaisen sävel on arvokas.

Lukunäytteen valinta oli vaikea, etten paljastaisi juonesta olennaista ja toisaalta säästäisin löytämisen ilon lukijalle, mutta tässä katkelma kirjan alkupuolelta:

"Solveigin kanssa oli niin paljon ollut toisin. Naapuri hymyili Aronille vaisusti räkänsä läpi, jotta molemmat ajattelisivat samaa asiaa: päivänvalosuudelmia. Sillä siinä Solveig oli ollut uranuurtaja. Tälle seudulle se ei ollut ulottunut ennen kuin Solveig kerran keskellä aamupäivää syleili ja suuteli häntä, ja kun hieman etäämpänä seissyt naapuri katseli heitä hämmästyneenä, kiemurteli Aron hämmentyneenä irti Solveigin halauksesta, pyyhki suunsa ja sanoi: 'Amerikassa tehdään sillä tavalla.' Ja nuo sanat olivat levinneet kylällä kulovalkeana, pian ne tunkivat joka ainoan talonpojan suusta, kun he kello kaksitoista päivällä halusivat kahmia käsivartensa täyteen naista, sanat jotka kuumottivat heidän ruumistaan: - Nyt sinä saat maistaa ameriikantuliaisia. " (s. 29)

Joskus lukiessa tulee eteen sellainen kohta, johon haluan palata myöhemmin. Silloin merkitsen sivun tarralapulla. Jouluoratorioon lappusia kertyi 26 kpl. Nautiskelin kirjaa verkkaiseen tahtiin, tänään fiilistelin ja luin uudelleen merkitsemäni kohdat.

syyskuuta 28, 2011

Annamari Marttinen: Ero

Ero on Marttisen viides romaani. Paria aikaisempaa olen aloittanut, mutta ovat jääneet kesken. Tämän luin hujauksessa. Kirja on helppo lukuromaani. Kirjan aihe ei ole helppo - avioero.

Romaanissa kuvataan Ellenin näkökulmasta erään avioliiton loppuvaiheita ja naisen elämää eron jälkeen. Ellen pohtii eron syitä, tuntee syyllisyyttä, tekee itselle uusia asioita, kaipaa miehen seuraa ja käy läpi kipeitä kysymyksiä eroryhmässä. Marttinen käsittelee aihetta hyvin realistisesti, muttei avaa uusia näkökulmia.

Aloitin Göran Tunströmin Jouluoratorion ja taidan lukea kirjaa, joka nousee humauksessa muutaman suosikkikirjani joukkoon. Harvoin tulee vastaan näin loistava romaani. Tässä maistiainen (ja näitä riittää lähes joka sivulle):

"Avata paksun kirjan ja uppoutua siihen! Viidakko yhdellä sivulla, vuolas virta toisella. Kukaan ei pääse käsiksi pienellä kallionkielekkeellä Pisteen ja Ison kirjaimen välissä. Siiran lailla hän voi livahtaa paperin ja sanan väliin, maata hiljaa, välistä  tirkistää sieltä. Hän voi kutitella sanoja selästä niin että vain hän itse kuulee niiden naurun. Hän voi kuljeskella sanan metsässä, jossa valo niin kauniisti leikkii, ja nähdä jokaisen tekstinmutkan takana jotakin uutta: sanoja kuin holvikaaria, kuin puunlatvoja, kuin ruumiita ja tulenliekkejä. Tuntemattomat eläimet liikkuvat äännellen tavoin joita hän ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Siellä on salattuja kaupunkeja, kyliä, merkillisiä laivoja ja ihmisiä jotka keskustelevat monin eri tavoin. Siellä on aikuisia ihmisiä ja jo kuolleita, ja kaikki he opettavat hänelle sellaista mitä hänen ei ehä vielä tulisi tietää. Siellä on paljon sellaista mitä hän ei ymmärrä ja se ilahduttaa häntä kaikkein eniten, sillä silloinhan hänen edessään on maailma johon hänen on päästävä. Käsittämätön on parasta, eli kuten hän on eräänä päivänä kirjoittava: 'Minä en tiedä, siksi minun on kuljettava eteenpäin.'" (s. 49)

Tätä luetaan myös muualla, täällä :)

syyskuuta 25, 2011

Bo Carpelan: Kesän varjot

Carpelanilta on ilmestynyt postuumisti Lehtiä syksyn arkistosta. Kävin kirjakaupassa katselemassa kirjan upeaa kantta, mutten vielä ostanut. Katja on jo saanut omansa ja odotukset kirjan suhteen ovat korkealla minullakin.

Loppuviikosta uudelleenluin Carpelanin palkitun romaanin Kesän varjot. Mattias tekee matkan lapsuuden taloon Bergiin ja sen maisemiin. Hän muistelee sotakesän kipeitä tapahtumia, erityisesti sitä, joka painaa yhä hänen mieltään.

Kirja on upea. Huomasin, että ensimmäisellä lukukerralla juoni imaisi mukaansa. Tällä lukukerralla löysin talo-teeman, erilaiset tavat kuvata kuuta, viittaukset puiden lehtiin, valot ja varjot, peilin, valokuvauksen ja elämänkokemusta omaavien naisten, Sonjan, Ainan ja Elnan, mietteet.

"Oppiiko sitä mitään epäonnistumisistaan? Mitä kokemukset muka opettavat? Pari peukalosääntöä: Terveillä on antaa hyviä neuvoja sairaille. Rikkailla on hyviä neuvoja köyhille. Vahvoilla heikoille ja aroille. Kunnianhimoisilla niille jotka etsivät omaa tietään, etsivät etsimistään koko elämänsä ajan. Sonja irvistää, paljastaa keltaiset hampaansa: Viisauksia! Ainoa mikä pätee on että antaa vähän lämpöä kanssaihmisilleen. Jos on mistä antaa." (s. 72)

"Ihmisissä, jotka antavat mieluummin kuin ottavat, on aina jotakin salaperäistä, heillä on jokin harvinainen lahja. Hyvyys - voiko lainkaan puhua hyvyydestä maailmassa, jota hallitsevat nopeat leikkaukset, terävät kyynärpäät ja raha? On sitä paitsi myös kovaa hyvyyttä. Selvät sävelet. ---Mitä me tästä opimme? Emme yhtään mitään. Ehkä jotain sentään, minä sanon. Ottamaan vastaan. Säilyttämään sen mikä on hyvää." (s. 105)

Carpelanin runollinen ilmaisu vaatii avautuakseen joissakin kohti useamman lukukerran. Ihmissuhteista hän ei kerro kaikkea, vaan lukija saa hyvällä tavalla oivaltaa itse. Carpelan luo vahvoja tunnelmia, kuljettaa lukijaa hetkestä toiseen, kertoo jonkin yksittäisen tapahtuman ja paljastaa jotain, mutta jättää paljon sanomatta.

"Kysyit, mitä minä tuhersin lehtiööni kun olin lapsi, minä sanon. Ja tuherran edelleenkin, kyllä vain. Joskus tuntuu kuin minä omassa pimiössäni voisin saada kehitetyksi esiin jotakin pysyvää aivan arkisista asioista. Tuulessa lentävistä syksyn lehdistä, esimerkiksi. Niillä on oma elämänsä, oma irrationaalinen logiikkansa. Niihin ei yksikään luuta pysty." (s. 96)

Suolenkillä


Aamulla ei tarvinnut kauan miettiä mitä tehtäisiin. Muistissa oli viime viikonlopun onnistuneet retket ja sää oli mitä mainioin. Lähdöstä tuli sähäkkä: lounasvalmistelut kotipesäläisille, eväät itselle ja Poikasen aamutouhut. Jonkin matkaa ajettuamme huomasimme, että unohdimme kiikarit. Kun luontopolun parkkipaikka oli täynnä autoja, huokaisimme, mitähän tästä tulee.

Tuli upea lenkki. Kävelimme seitsemän kilometriä nauttien syysluonnosta. Metsä tuoksui siltä, että kesä on jo jäänyt taakse. Lehtien keltainen väri tuikahteli vihreää vasten. Syksyisellä suolla oli tilaa ajatusten lennättämiseen. Ohitimme reitin taukopaikat, sillä liinassa uinaileva Poikanen oli sitä mieltä, että vauhtia pitää olla. Komento sopi meille hyvin. Vauhdikas kävely on nautinnollista, flow'ta parhaimmillaan. Hyvät eväät kuuluvat retkeen ja tänään teet nautittiin ulkoilun päätteeksi auton takakontissa.

Teetauko takakontissa hymyilytti Poikasta.

syyskuuta 23, 2011

Håkan Nesser: Ewa Morenon juttu

Kirjan pääosassa on rikostarkastaja Ewa Moreno. Isä ja tytär katoavat, rannalta löytyy ruumis. Tapahtumilla on yhteys kuusitoista vuotta aiemmin murhatun Winnie Maasin tapaukseen, mutta mitä silloin oikeastaan tapahtui? Lomaileva Moreno ei voi olla tutkimatta arvoitusta.

Ewa Morenon juttu on tähän mennessä paras Nesserin dekkari. Juoni pysyi jäntevänä ja kiinnostavana loppuun asti. Tarinassa ei ole tyhjäkäyntiä, eikä loppuratkaisu ole niin epäuskottava kuin aiemmin lukemissani.

Luen sarjaa nurinkurisessa järjestyksessä, mutta lukuiloa ei latista, vaikka tiedän asioita joita ei kuuluisi vielä tietää. Monet sarjan vakiohenkilöt ovat tulleet tutuiksi. Nyt kiinnostaisi lukea sellainen juttu, jossa Van Veeteren itse toimii aktiivisesti mukana tutkimuksissa.

syyskuuta 22, 2011

Poikasen ensimmäinen luontoretki

Lintutornilla.
 Isi, missä se ruskosuohaukka liitää?

Varjot pitenevät.
Kuvat otti Sanasulka.

syyskuuta 19, 2011

Norjalaista nykykirjallisuutta





Jan Kjaerstad: Rakkauden merkit ja Viettelijä. Johan Harstad: Ambulanssi. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Kaikki jäivät kesken. Kömpelö juoni, teema ei kiinnostanut tai kerrontatapa ei miellyttänyt. Eniten olin yllättynyt Pettersonin uusimmasta. Edellinen, Hevosvarkaat, oli vahvatunnelmainen ja selkeästi rajattu tarina. Tässä kerronta oli töksähtelevää ja harhautui mielestäni epäolennaisille sivupoluille.

Kaikki kolme kirjailijaa ovat kotimaassaan suosittuja ja ympäri Eurooppaa palkittuja. Viettelijän takakansitekstissä kerrotaan näin: "Viettelijä avaa yhden pohjoismaisen nykykirjallisuuden suurteoksista..." Petterson puolestaan "...on kansainvälisesti suurin kirjallinen sensaatio Pohjolassa sitten Peter Hoegin." Ja Harstadin Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito, on käännetty yli kymmenelle kielelle.









syyskuuta 16, 2011

Erlend Loe: L

Askildsen, Petterson ja nyt Loe. Tutustuminen norjalaiseen kirjallisuuteen jatkuu. Omasta hyllystä löytyi Erlend Loen L. Kirjan päähenkilö Erlend haluaa viedä Norjan maailmankartalle. Hän saa idean imigraatioteoriaan luistellessaan Lianvannetilla. Teorian mukaan Tyynimeri on ollut joskus jäässä. Suotuisten tuulten avustuksella Etelä-Amerikan intiaanit ovat luistelleet jäätä pitkin ja asuttaneet Etelämeren saaret.

Erlend kerää tutkimusmatkaa varten seitsenhenkisen ryhmän. Hanke on hyvässä myötätuulessa ja Manuaen saari ottaa tulijat vastaan. Ryhmä joutuu koetukselle luonnonolosuhteiden kanssa, etenkin kun kahvi ja tupakka uhkaavat loppua. Tutkimustyön lisäksi miehet kuluttavat aikaa mm. vertailemalla erilaisia hallintomuotoja roolipelin avulla ja "katselemalla elokuvia". Teoriaa tukevaa aineistoa, kuten luistimia, on vaikea löytää, mutta se ei lannista Erlendia, joka tuntuu keksivän selityksiä ja löytävän uusia teorioita poikamaisen valloittavaan tapaan.

Tarina on kiehtova, täynnä lukijaa huvittavaa ironiaa. Seikkailukertomusten ja retkeilyn ystävänä nautin valmisteluista, varustelistoista ja suunnitelmista. Saarikuvaus itsessään oli paikoitellen pitkästyttävä. Viittaukset Heyerdahliin saivat hakemaan varastolaatikkoon pakatun, Kon-Tiki: Lautalla yli Tyynenmeren. Ilmeisesti Erlend Loe sekoitti faktaa ja fiktiota, sillä kirjaan liitettyjen valokuvien perusteella Erlend ystävineen todella teki saarimatkan ;)

Sain kirjastosta Per Pettersonin uusimman romaanin, mutta sitä ennen jotain muuta - norjalaista!

syyskuuta 15, 2011

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Välikirjan vuoro
Takakannen luonnehdinta: "viiltävän hauska viihderomaani", ei kuulostanut lainkaan lupaavalta. Olen aloittanut useita viihderomaaneja ja tainnut jättää lähes kaikki kesken. Silti aika ajoin tulee mieleen, että olisi mukava lukea mutkatonta ja helppoa tekstiä, esimerkiksi silloin, kun heijailen Poikasta päiväunille.

Kirjan päähenkilö Matleena on hankkinut teologisen koulutuksen, mutta sopivan työpaikan löytäminen on vaikeaa, koska hän ja pappimiehensä Aulis vastustavat naispappeutta. Kolme lasta, lemmikkieläimet ja talovanhus pitävät Matleenan tiukasti kiinni arjessa. Vähän liian tiukasti, sillä Matleenan mielessä alkaa itää, että asiat voisivat olla toisin...

Pappia kyydissä yllätti iloisesti. Päähenkilö oli rakennettu inhimilliseksi ja juonen sijoittaminen hengelliseen viitekehykseen poikkesi tavanomaisesta. Teemat olivat helposti lähestyttäviä ja herättivät ajatuksia. Ellilä taitaa tuntea aiheen, sillä niin elävästi ja osuvasti hän siitä kirjoittaa. Varmasti tulee luettua myös kaksi seuraavaa osaa.

syyskuuta 12, 2011

Per Petterson: Hevosvarkaat

Norjalaisen Pettersonin palkittu kirja Hevosvarkaat on ollut esillä lehdissä ja kirjablogeissa. Kerran taisin aloittaa, mutta jäi silloin kesken. Nyt huomasin, että kirja oli saatavana pokkarina ja ostin itselle uutta lukuyritystä varten. Kyllä tämän seurassa kelpasi viettää viikonlopun lukuhetkiä.

Hevosvarkaat on kertomus isästä ja pojasta. Miesnäkökulma siis tässäkin. Vahvatunnelmaisessa tarinassa erakoitunut vanhus, Trond, muistelee joen varrella vietettyä lapsuuskesää ja sen dramaattisia tapahtumia. Pettersonin pitkät lauseet soljuvat imaisten lukijan vuosikymmenten takaisten tapahtumien jännitteiseen ilmapiiriin. Levollisuudessaan nautittavaa oli myös nykyhetkeen sijoittuva Trondin arkielämän kuvaus.

Pettersonin uusin, Kirottu ajan katoava virta, pääsi lukulistalle. Mitä muuta Norjasta tulee? Karin Fossum ainakin...

syyskuuta 10, 2011

James Ellroy: Hillikerin kirous

James Ellroy toteaa omaelämäkertansa toisessa osassa: "Minä olen selvinnyt ihan hyvin." Ellroy vyöryttää vimmaisesti tarinaansa: äiti murhattiin, kun poika oli kymmenvuotias, päihdekierre, rikoksia, pakkomielteitä, mielen horjumista, kirjoittamista ja naisia. Naiset ovat Ellroyn elämän valtiattaria, velhottaria ja pelastajattaria. Kirjailijan elämä on ollut maanista syöksyä hekuman huipulta epätoivon syövereihin.

Ellroy luottaa lukijaansa, hän ei selittele eikä kaunistele. Hän kertoo tarinansa lyhyin päälausein. Tyyli on ryöppyävää, voimakasta ja vetää mukaansa. Lukemisen jälkeen kerronnan maaninen rytmi takoo päässä.

Ellroyn omintakeinen tyyli on ollut kääntäjälle (Juha Ahokas) haastavaa. Alkuperäiskielellä kirjan lukenut ystäväni herätti uteliaisuuteni kommentoimalla suomennosta. Aloin epäillä, että ainakin tämän kirjan kohdalla menetin jotain tyytymällä käännökseen. Aion uudelleenlukea muutamia kohtia englanninkielisestä.

Mietin taas kerran, tottuisinko lukemaan muulla kuin omalla äidinkielellä. Tieteelliset julkaisut menevät, samoin lehtiartikkelit ja blogitekstit. Entä kaunokirjallisuus? Epäilen, mutta uteliaana aion ainakin yrittää. Sopiva aloitus voisi olla vaikka Ellroyn nykyisen kumppanin, Erika Schickelin tekstikokoelma "You're Not the Boss of me: Adventures of the Modern Mom." 

syyskuuta 07, 2011

Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset

Kirjatilauksien saapumista odotellessa valitsin omasta hyllystä norjalaisen Askildsenin novelleja. Kokoelmassa on 123 sivua ja 12 novellia. Tyylitaituri Askildsen ei tuhlaile sanoja, vaan käyttää niistä jokaisen harkiten. Novellien päähenkilö on 90 -vuotias Thomas F. Tarinat kertovat lyhyistä kohtaamisista ja erakoituneen vanhuksen arkisista sattumuksista. Tekstien "lopun edellä" olevasta tunnelmasta huolimatta tarkka kerronta ja vähäeleinen ironia saavat lukijan hymähtelemään.

"...maailmassa oli turhan monia sanoja liikkeellä, eikä sillä, joka puhuu paljon, ole sana hallussaan." (s. 69)

Lyhyet tekstit toimivat hyvin Poikasen päiväunien aikana luettavaksi. Sujautin kirjan mukaan vaunulenkille ja istahdin merenrannalle muutaman novellin ajaksi. Loput tuli luettua kotipihalla vaunua heijatessa :)

Askildsenilta on suomennettu ainakin novellikokoelmat Suuri autio maisema ja Tessalonikin koirat, sekä pienoisromaani Saari.

syyskuuta 05, 2011

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

"Maailmassa sattuu vahinkoja", sanoo kokki Dominic Baciagalupo. Twisted Riverin rannalle syntyneessä tukinuittajien yhteisössä tapahtuu kohtalokas vahinko, joka muuttaa kokin ja hänen poikansa elämän tuleviksi vuosikymmeniksi. Kirja on tunteikas tarina kolmen sukupolven isistä ja pojista, sekä elämänikäisestä ystävyydestä.

Irvingille tuttuun tapaan monet henkilöhahmot ovat erikoisia ja tapahtumat mielikuvituksellisia. Juonen punainen lanka säilyy hyvin kuusisataa sivua ja solmiutuu lopussa taidokkaasti alun tapahtumiin. Upea lukuromaani.

Kirjassa tehdään hurjat määrät ruokaa, valurautainen paistinpannu liittyy keskeisesti tapahtumiin ja ravintoloiden ruokalistat tulevat tutuiksi. Ensimmäinen lukunäyte tukkikämppäkeittiöstä:

"Maailmassa sattui vahinkoja, kokki ajatteli. Keittiössä piti kiirettä. Aamiaisella tarjottu lammasmuhennos saisi kelvata myös illallisella. Lisäksi hän oli tehnyt kahvihernekeittoa (katolilaisille) ja hirvipaistia porkkanoiden ja helmisipulien kanssa. Ja kyllä, keittiössä oli myös helvetin iso kattilallinen papuja ja iänikuista persiljalla maustettua hernerokkaa. Mutta oli tarjolla muutakin joka poikkesi hiukan tavallisesta tukkikämppämuonasta." (s. 76-77)

Toinen lukunäyte Dominicin Avellino-ravintolasta:

"Tänään kokki keitteli punaviinikastiketta patapaistia varten ja höyrypöydällä oli sekä tummaa että vaaleaa kanalientä. "Jotakin Aasiasta" -kategoriassa oli Ah Goun nautaa satay-maapähkinäkastikkeessa ja tempuravalikoima - vähän katkarapuja, vihreitä papuja ja parsaa. Lisäksi tavalliset pasta-annokset - muun muassa mustekalaa, mustia oliiveja ja pinjansiemeniä pennepastan kansa - ja kaksi suosittua pizzaa: pepperonia marinarakastikkeen kanssa ja metsäsienipizza, jossa oli neljää eri juustoa. Hän oli paistanut rosmariinikanan, joka tarjoiltiin sinappikaalipedillä ja grillatun fenkolin kanssa, ja lisäksi listalla oli grillattua valkosipulilla maustettua karitsanpaistia ja metsäsienirisottoa." (s. 290-291)

elokuuta 31, 2011

Perhospäivä

Kuva otettu heinäkuussa kasvitieteellisessä puutarhassa.
Tänään sataa vettä. Eilen oli aurinkopäivä. Heijasin Poikasta vaunu-unille ja ihailin kotipihalla lenteleviä nokkosperhosia. Myöhemmin iltapäivällä samanlainen kaunotar lennähti avoimesta ikkunasta sisään keskelle antoisaa ja mielivirkistävää keskustelua.



elokuuta 28, 2011

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Kirjassa on harvoin näin vetävä alku. Henkilöiden esittely ja etenkin heidän välisten suhteiden kuvaaminen imaisi heti mukaansa. Nesser antoi lukijan tietää jotain, muttei aivan kaikkea. Tartuin koukkuihin ja tuskin maltoin laskea kirjaa käsistä. Puolivälissä mukaan tuli poliisikomisario Barbarotti. Kerronta alkoi pysähdellä, intensiivinen ote herpaantui ja hätäisenoloiset ratkaisut ärsyttivät. Loppuosan notkahteluista huolimatta Sukujuhlat oli hyvä lukukokemus. Miksi?

Sukujuhlien ansio oli selkeästi rajattu, suhteellisen pieni henkilömäärä ja taitavasti rakennettu juonikuvio (alkuosa). Ruotsalaisille rikosromaaneille tyypilliseen tapaan tässä kirjassa ei kikkailtu ylimääräisillä yhteiskunnallisuuksilla tai rakenneltu mutkikkaita ratkaisuja rikoksen selvittämiseksi. Yksinkertainen, uteliaaseen mieleen vetoava tarina. Nesser tietää miten lukija pidetään otteessa.

Kiinnostuin Nesseristä luettuani häneltä ei-rikosromaanin Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä. Kirja on edelleen suosikkini Nesserin tuotannosta.

Rikosten jälkeen kaipaan jotain aivan muuta. Lukulistalla on muutama ehdokas, mutta hiljattain tekemäni kirjatilaus ei ole vielä saapunut ja kotimaisista syysuutuuksista tein vasta varauksia kirjastoon. Nyt on hyvä hetki tutkia oman hyllyn lukemattomia. Valitsen sieltä muutaman mahdollisen ja annan Kuvasulan tehdä ehdotuksen seuraavasta luettavasta. On jännittävä kuulla hänen vastaus kysymykseen: "Millä perusteella juuri tämä kirja?"

elokuuta 26, 2011

Tuula Mai Salmela: Syvyyden avaimet

Juuri väitöskirjansa valmiiksi saanut biologi Maana Santanen viettää sairauslomaansa, mutta joutuu keskelle murhatutkimuksia, kun tutkijakollega löydetään kuolleena. Samaan aikaan Maana ja virkaveljensä Antonio Bustamente saavat rahakkaan tarjouksen. Kansainvälinen yritys haluaa ostaa option heidän muuntogeenistä papua käsittelevään tutkimukseensa.

Salmelan toinen Maana Santanen -dekkari oli juuri sopivaa luettavaa nenätoipilaalle. Rikoksen selvittely etenee kuin itsekseen ja jotkut yliampuvat juonenkäänteet unohtuvat, kun lukija saa uppoutua välillä Maanan yksityiselämään.  Kolmikymppinen biologi toipuu työuupumuksestaan, hoitaa vuokraisäntänsä koiranpentua, tapaa ystäviään ja sisartaan, havainnoi kesäluontoa, herkuttelee lampaankyljyksillä ja etsii sopivaa kumppania netin kautta. Viihdyttävää.

Tämän lukukokemuksen perusteella taidan silmäillä pokkarihyllyjen tarjontaa ja napata sarjan kolmannen romaanin (Uhrihärkä) hetkiin jolloin haluaa lukea ja toivoo ajan kuluvan, muttei pysty ripeään ajatushölkkään tai seuraamaan mutkikkaita juonikuvioita.

Merete Mazzarella: Marraskuu

Pidän kovasti Mazzarellan runsaasti kirjallisuusviitteitä sisältävistä omaelämäkerrallisista romaaneista ja esseistä. Mazzarellan pohtiva ja rohkea tapa kirjoittaa saa parhaimmillaan ajattelemaan tuttuja teemoja (mm. isovanhemmuus, ikääntyminen) uusista näkökulmista.

Fiktiivinen Marraskuu oli ihan erilainen. Se jätti viluisen ja hämmentyneen olon. Kirjassa kerrotaan neljä löyhästi toisiinsa kiinnittyvää tarinaa. Tarinoiden henkilöt elävät vierauden ja välineellistämisen verkoissa. Kirjan kuvaamassa maailmassa tuulee koleasti ja kovaa. Marraskuu tuo mieleen kanadalaisen Atwoodin ja kotimaisen Verrosen tulevaisuusfiktiot.

PS Viluinen fiilis saattoi johtua myös niskassani olleista kylmäpakkauksista. Voimakas nenäverenvuoto on sekoittanut elämääni kahden viikon ajan. Olen suhannut sairaalan ja kodin väliä. Pahin on toivottavasti ohi.

elokuuta 17, 2011

Håkan Nesser: Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Olen aikaisemmin lukenut Nesseriltä Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä. Lukukokemus ja mieluisa suomentaja (Saara Villa) saivat ostamaan tämän Van Veeteren -sarjan yhdeksännen kirjan. Alku on rakennettu taidokkaasti. Tapahtumista kerrotaan murhaajan, uhrien ja poliisien näkökulmasta. Lupaavan, mutta makuuni ehkä hiukan liian jännittävän alun jälkeen kerronta muuttuu rikosromaaneille tyypilliseksi.

Kylmäverisen sarjamurhaajan jäljille päästään mm. kirjallisuuteen liityvien vihjeiden avulla. Loppua kohti kirjan kiinnostavuus väheni ja aloin odottaa loppuratkaisua, joka oli sekin hatarasti rakennettu. Harmi, sillä Nesserin kerronta etenee vaivattomasti. Viisisataa sivua vilahtaa muutamassa päivässä. Kirjasta löytyy ruotsalaiselle rikoskirjallisuudelle ominaisia yhteiskunnallisia teemoja. Tämän kirjan teemat ovat yksinäisyys, julkinen terveydenhuolto ja koulujen oppilashuolto. Rikoksen selvittelyn lisäksi kuvataan poliisien keskinäisiä suhteita ja heidän yksityiselämäänsä.

Pääskyn, kissan ja kuoleman löysin, mutta ruusu, mihin se liittyi?

Tänä vuonna on ilmestynyt suomennettuna Nesserin Barbarotti -sarjan ensimmäinen osa, Sukujuhlat. Nesser on sen verran kiinnostava kirjoittaja, että romaani odottaa lukuvuoroaan kirjapinossani.

elokuuta 15, 2011

Outi Pakkanen: Pelistä pois

Viihdyttävä murhamysteeri. Hmm. Sanapariin sisältyy jotain merkillistä. Muistan vuosien takaisen kommentin eräältä silloisen lukupiirimme jäseneltä. Hän ihmetteli, miten kukaan voi väittää dekkareita viihdyttäviksi. Murhassa kun ei ole mitään viihdyttävää. Dekkareita luetaan paljon, niitä valitaan riippumattoon ja laiturille lomaluettavaksi. Sanotaan, että dekkareissa viehättää niiden ennakoitavuus, selkeä ja tuttu rakenne. Hyvä dekkari pitää lukijan uteliaisuutta yllä: on kutkuttava miettiä kuka on karmean teon takana ja miksi.

Martinsonin Nokkoset kukkivat oli niin täyteläinen lukukokemus, että kaipasin ns. välikirjaa. Sellaiseksi valikoitui Pakkasen Pelistä pois. Pakkanen ei mässäile murhan yksityiskohdilla tai selvittele syvällisesti ihmismielen pahuutta. Hän kertoo tapahtumista maltillisesti ja tarjoilee lukijalle rikoksen selvittelyä pääkaupunkimaisemissa varsin viihdyttävällä tavalla.