kesäkuuta 30, 2012

Michael Ondaatje: Anilin varjo

Käyn kirjastossa yleensä kirjalistan kanssa. Löydän kiinnostavaa luettavaa kirjablogeista, ystävien suosituksista ja lehtien kirja-arvosteluista. Kotona tarkistan kirjojen saatavuuden ja käyn napsimassa ne, mitkä ovat saatavilla. Tieto- ja lastenkirjat käyn läpi paikan päällä. Samoin uutuushyllyt. Ondaatjen Anilin varjon luettuani annan ehkä useammin mahdollisuuden yllätyksille.

Otin kirjan luettavaksi takakansitekstin perusteella: "Tässä romaanissa on syy siihen miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää, tähän minä uskon. Tämä on kirjallisuudessa olennaisinta. The Independent." Jokin tuossa mahtipontisuudessa pysäytti. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä tai edes tietoa kirjailijasta. Nimi kuulosti kyllä tutulta ja myöhemmin googlatessa yhdistin Englantilaiseen potilaaseen ja Divisaderoon.
 
Kirja kertoo Anilista, srilankalaissyntyisestä oikeuslääkäristä, joka lähtee ihmisoikeusjärjestön palkkaamana Sri Lankaan. Anil saa työparikseen paikallisen arkeologin, Sarathin. Anil ja Sarath tekevät yllättävän löydön hallituksen vartioimalta muinaishaudalta. Tutkimuksen jatkaminen ja oikeutuksen hakeminen siviiliuhreille sisällissodan runtelemassa maassa osoittautuu vaaralliseksi.

"Vuosikaudet oli jouduttu kokemaan yöllisiä vierailuja, murhia ja sieppauksia keskellä kirkasta päivää. Ei ollut muuta toivoa kuin se, että ne jotka taistelivat, kuluttaisivat voimansa loppuun. Laista oli jäljellä vain usko siihen, että vallanpitäjille joskus voitaisiin kostaa." s. 69

Kirja on monikerroksinen lukukokemus. Kertomalla yhden maan sisällisodasta, Ondaatje kertoo monen muun maan tämän hetkisestä tilanteesta. Selvittämällä yhden uhrin henkilöllisyyttä, Sarath ja Anil uskovat nimeävänsä kaikki muut. Kirja vahvistaa entisestään ihmisoikeusjärjestöjen ja maailmanlaajuisten oikeustoimien työn merkittävyyttä.

Vakavien teemojen lisäksi seurasin jännittyneenä, koko ajan pahinta peläten Anilin ja Sarathin tutkimustyön edistymistä. Samaan aikaan työparin keskinäinen suhde rakentui ja henkilökohtaiset taustat alkoivat avautua. Kirja herätti minussa halun lukea lisää romaaneja jotka liittyvät arkeologiaan tai sijoittuvat kauas historiaan. Kirjailija on tehnyt vaikuttavan taustatyön kuvatakseen arkeologiaa ja oikeuslääketiedettä uskottavasti.

"Hänen työnään oli muuntaa ruumiita rotujen ja ikäryhmien ja paikkakuntien edustajiksi, joskin henkilökohtaisesti mieluisin löytö oli ollut se, kun hän muutama vuosi sitten oli löytänyt Laetolista lähes neljä miljoonaa vuotta vanhoja jalanjälkiä - sian, hyeenan, sarvikuonon ja linnun, merkillisen yhdistelmän 1900 -luvun jäljittäjien tunnistettavaksi. Neljä täysin toisiinsa liittymätöntä otusta oli kävellyt kiireesti yli märän vulkaanisen tuhkan. Päästäkseen pois mistä?" s. 67

Parasta oli kuitenkin Ondaatjen kieli. Se on vetovoimaista, runollisen kaunista ja koskettavaa. Tyylistä tuli mieleen Anna Michaelsin ihana Routaholvi. Romaani imaisi itsensä ihmeelliseen tunnelmaan. Elin kaksi päivää Sri Lankan ihmiskohtaloissa miettien kielen kauneutta ja maailman rujoutta, ihmisyyttä ja toisesta välittämisen voimaa. Kirjassa on upeita ihmiskuvauksia mm. Sarathin lääkäriveli Gamini, epigrafikko Palipana, tieltä pelastettu Gunesena ja juoppo käsityöläinen Ananda.

Anilin varjo muistutti siitä, miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää ja mistä parhaissa lukukokemuksissa on kyse.

Lukukokemus oli niin intensiivinen, että vannotin kotona pitäväni tämän jälkeen lukutauon. Eilen illalla kirjastoreissulla en kuitenkaan malttanut olla nappaamatta Ondaatjen Divisaderoa mukaani. Pitänee sopia jo etukäteen, että luen sitä vain illalla, kun kotipesässä alkaa rauhoittua ;)


kesäkuuta 29, 2012

Jo Nesbø: Punarinta

Fossumin jälkeen oli vaikea löytää sopivaa luettavaa. Aloitin ainakin neljä romaania, joista Nesbøn Punarinta lähti vetämään. Kirjan juoni oli makuuni liian mutkikas. Lyhyet luvut ja lennokas kerronta saivat kuitenkin ahmimaan asesalakuljetuksen ja toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ympärille kietoutuvan dekkarin.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Varsinaisen rikosjuonen lisäksi seurataan päähenkilö Harry Holen yksityiselämää. Mutkikkaan juonikuvion päätteeksi loppuratkaisu ei ollut kovin selkeä. Jouduin selailemaan kirjan alkuosaa, tarkistamaan nimiä ja tapahtumia.

Kaikesta huolimatta kirja oli sopivaa ajankulua viileään sadepäivään. Muuta hyväksi havaittua sadepäivätekemistä on mm. pitsan leipominen ja lettujen paistaminen. Molemmat puuhat saivat suosiota kotipesässämme.

kesäkuuta 26, 2012

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

Karin Fossumin uutta romaania kannatti odottaa. Lukukokemus oli erinomainen. Tapahtumat kerrotaan levollisesti päähenkilön näkökulmasta. Jännite säilyi hyvin loppuun saakka. Ja mikä parasta: räiske ja vauhti on korvattu mielen kuvauksella. Kuvailu on tarkkaa, oivaltavaa ja erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Päähenkilö on vanhusten hoivakodissa sairaanhoitajana toimiva Riktor. Yksinäinen mies, joka istuskelee puistonpenkillä tarkkailemassa ihmisiä. Riktorin kohtaamiset toisten kanssa menevät kerta toisensa jälkeen vinoon. Kuolema tuntuu olevan miehen seuralainen niin töissä kuin vapaa-ajalla. Mielen mustuutta selittävää tekijää haetaan uskottavasti lapsuudesta.

Lukijalle tarjotaan sopivasti yllätyskäänteitä. Roiseja ja epäuskottavia kuvauksia ei tästä tarinasta löydy, vaan muutama harkittu, kuin ohimennen kerrottu puistatus. Jännitys syntyy todentuntuisesta ihmiskuvauksesta. Takakansitekstin mukaan: "Minä näen pimeässä ei viiltele väkivalloin vaan menee syvemmälle, pahan tekemisen mieleen."

Romaani on lajityyppinsä parhaimmistoa ja mielestäni Fossumin tähänastisista paras.

kesäkuuta 24, 2012

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Juhannuksen mökkireissulta mukaamme lähti kaksi kassillista kirjoja. Isäntäväki oli siivonnut kirjahyllyään ja saimme valita "ei-pinosta" mieluisat mukaan. Pakkasen dekkareiden jälkeen valitsin pussikirjoista Hotakaisen uusimman.

Jumalan sana oli harvinaisen pitkästyttävä lukukokemus. Kerronta oli sujuvaa, juonikuvio selkeä ja rakenne mietitty, mutta jotain olennaista puuttui. Välillä torkuin kuin takapenkillä matkaa tekevä Hopeaniemi. Säpsähdin hereille ja peruutin sivuja, luin uudestaan. Eikö tämä jo lopu?

En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, koska halusin tietää loppuratkaisun. Lisäksi  sain mökille tekstiviestin, että varaamani uusin Fossum on noudettavissa kirjastosta. Sitä odotellessa tuli Hotakainen luettua loppuun.

Tässä lukunäyte: "Armas katsoo tietä, se on käärme, jonka päätä ei näe, se on Helsingin Pasilassa. Armas kuuntelee herraa, jonka huulten välissä on unen valkoinen vaahto. Armas vilkaisee peilistä itseään, luomien kosteudesta ja silmäpussien tummuudesta voi laskea ajetut kilometrit ja koetut tunteet. vielä vajaat kaksisataa kilometriä ja perillä on koettava ainakin neljää tunnetta: jännitystä, pelkoa, häpeää ja iloa. Tuleviin tunteisiin voi vaikuttaa tuntemalla niitä etukäteen, sillä tavalla voi leikata osan niiden voimasta. Mutta ajaessa on vaarallista simuloida tunteita esiin, voi hyvinkin olla kohta penkan puolella. Armas päättää vaikuttaa tuleviin tunteisiin järjellä. Tunteet ovat usein niin kovia, että järjellä ei saa niihin edes naarmua. Tunteista puhutaan pehmeitä, vaikka ne ovat kovaa ydintä." (s. 242)


Mökkitie

Outi Pakkanen: Julma kuu, Talvimies

Mökkilukemisena minulla oli kaksi Outi Pakkasen dekkaria. Julma kuu on kirjailijan uusin romaani, joskin se on ilmestynyt aikaisemmin jatkokertomuksena. Tarina rakentuu tuttuun tapaan ihmissuhteiden ympärille. Nainen rakastuu häikäilemättömään mieheen. Suhteen kehittymistä seuraa naapuritalon ikkunassa kiikaroiva, valkean kissan emäntä.

Tunnelma on trillerimäisen tiheä ja sakenee lukijaa koukuttavasti loppua kohti. Mutta loppu, oi joi, se on ihan muuta kuin Pakkaselta odottaisi. Kokonaisuudessaan Julma kuu on poikkeus kirjailijan tuotannossa, vaan ei välttämättä huonolla tavalla.

Talvimies oli tyyliltään tutumpi. Kuuma kesä huipentuu, kun Anna Laine rakastuu. Arvata voi, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja tarinan edetessä romaanin henkilöiden suhdeverkosto alkaa selvitä. Kirjassa kokataan runsaasti ja ruokien ohjeet löytyvät kirjan lopusta. Jälleen mainio dekkari.




Juhannusruusun tuoksua järven rannalla


 

                                         

kesäkuuta 16, 2012

Tämän viikon merkintöjä lukupäiväkirjasta

Tiina Laitila Kälvemarkin kokoelmasta jäi parhaiten mieleen arvosteluissakin kehuttu ja palkittu Jänis-novelli. Teksti oli henkilökohtainen elämys. Jänis antoi uuden tavan ymmärtää eräs toistuva uniteema.
Anja Snellmanin Ivana B. on ajankohtainen aihe kirjailijuudesta ja julkisuudesta. Lukukokemuksena kirja oli nopea välipala, teema jäi ajatteluttamaan.
Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä on kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu omakuva taiteilijan varhaisvuosilta 50-luvun Helsingissä ja kesäpaikoissa. Suvun ja kulttuuripersoonien kuvailu ihastutti. Tyttökouluajat ovat täynnä värikkäitä sattumuksia. Lumoava kirja!

kesäkuuta 07, 2012

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Mitä sydän halajaa on talonpoikaispurjehduksen historiaa käsittelevän trilogian kolmas osa. Aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan.

Romaanin alussa kerrotaan tarinan päähenkilön, sosiaaliantropologi Leonora Eskilssonin värikkäästä suvusta. Lundberg kuvailee henkilöitä sydämet sulattavasti. Ei voi kuin huokailla tekstin ilmaisuvoimaa. Etenkin kun alkuosassa käsitellään itseä viime aikoina mietityttänyttä samankaltaisuus - erilaisuus -teemaa.

"Ei ole helppoa myöntää että ulkonäkömme, omituisuutemme, paheemme, se mitä sanotaan temperamentiksi ja persoonallisuudeksi, ei kuulu vain meille vaan myös muille siinä joukossa, johon me itse kuulumme. Jos geenejä ajatellaan eräänlaisina persoonallisuuden sitkeinä rakenteina, modernin yhteiskunnallisen kehityksen alla kulkevia perinteen juonteita on helpompi seurata. Pyrin tutkimuksessani osoittamaan, etteivät talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden huomattavat yhtäläisyydet ole sattuma." (s. 61)

Kirjan keskiosassa siirrytään sukunäkökulmasta yhteiskunnalliselle tasolle. Leonora tekee tutkimusta Ahvenanmaan ohi kulkevasta lauttaliikenteestä.  Lupaavan alun jälkeen loikin paikoitellen keskiosaa, vaikka kuvaus unelmien ja toiveiden kelluttajiin kohdistetuista ylimitoitetuista odotuksista oli sinällään kiinnostavaa luettavaa.

Lopussa lukija palkitaan ylenpalttisesti. Leonora kertoo rakkaudestaan lentopelkoiseen professoriin Bernardiin. Leonora kuvailee heidän suhdetta koomisena oopperana, Leonora Isoldena ja Bernard Tristanina: "Koska Tristan ei kykene visualisoimaan mitään aistitasolla, heillä on sellaista kuin on. Hän näkee Isoldessa vain keski-ikäiseksi ehtineen, hillitysti pukeutuvan ja pystyvän naisen, jonka hän kohtaa maailman lentokentillä. hän ei lainkaan näe mitä kaikkea Isoldella on mukanaan: lehmiä ja lampaita ja pään päällä valkolintujen pilvi, lapsia jokta riippuvat hänen hameissaan, veneitä ja paatteja ja laivoja jotka purjehtivat vanavedessä. Ja taustalla talot rinteillään." (s. 227) Oivaltavaa!

Lundberg kirjoittaa värikkäästi, osuvasti ja viisaasti. Ihastuksissani tilasin kirjailijan tuotantoa Antikasta. Tähän mennessä lukemani perusteella tekstit avaavat mielenkiintoisia ajatuspolkuja, sisältävät sopivasti kiinnostavaa faktatietoa ja ennenkaikkea ovat iso ilo lukea.

kesäkuuta 04, 2012

Mitronen & Vilkkumaa: Sukkasillaan

Sukkasillaan -kirjassa neuvotaan sukkien neulominen silmukoiden luomisesta kärkikavennuksiin. Perusohjeen lisäksi löytyy 44 sukkaohjetta.

Kirjan alkuosassa on lyhyt historiakatsaus mielenkiintoisine valokuvineen. Suosikkikuvassani kurkijokilainen emäntä kulkee 1930-luvulla kotikujallaan puikkoja helisyttäen. "Toimeliaisuus oli naisen kunnia-asia. Kudin oli kädessä niin kotona kuin kylässäkin ja askareesta toiseen siirtyessä ehti hyvin pyöräyttää muutaman kerroksen sukkaa." (s. 11)

Sateisten iltojen huvina neuloin nämä vuosia sitten aloittamani sukat valmiiksi. Malli on kirjan perusohje ja lanka Gjestalin Maija.