Kotikukat kevätasuissa

paavalinkukka

pelargoni 

Mari Mörö: Vapaasti versoo. Rönsyjä puutarhasta

Mari Mörön kulmikkaan kolahteleva tyyli kirjoittaa on jättänyt romaaninsa suosikkilistojeni ulkopuolelle. Toisin on hänen puutarhakirjojensa suhteen. Pidin kovasti aikaisemmista: Melkein kaikki itää ja Parhaat päiväni pihalla. Uusin oli yhtä riemastuttava luettava.

Ihmisten erilaiset harrastukset, ylipäätään perehtyminen ja palava innostus mitä ihmeellisimpiin asioihin on aina kiinnostanut minua. Puutarhanhoito ei ole kovin eriskummallista, mutta Mörö viherturaa omannäköisesti ja siitä pidän.

"Vaan toisinaan, kun mikä tahansa työ sujuu ja ihminen ymmärtää hyvän elämän koostuvan siitä, että kyvyt ja haasteet ovat tasapainossa, onni hiipii elämään. Ei mikään ura tee ihmisyyttä, mutta ihmisyyttä tukee mielekäs elämäntehtävä. Perusta perhe, niitty tai puutarha tai ne kaikki - ja opit elämään, päivän kerrallaan, ja parhaina kaksi. Pääasia on, että perustaa jotakin." (s. 72)

Johan Theorin: Yömyrsky

Theorin oli minulle tuttu esikoisromaanistaan Hämärän hetki. Molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat Öölannin saarimaisemaan. Hämärän hetkessä jäi vaivaamaan epäuskottavasti kerrotut tapahtumat ja jonkinlainen hajanaisuus. Yömyrsky oli esikoista selkeästi hiotumpi. Kokonaisuus säilyi, vaikka tapahtumat kerrottiin monesta eri näkökulmasta. Juoni tempaisi mukaansa niin, että luin kirjan yhdessä päivässä. Yömyrsky oli dekkarin lisäksi kummitustarina ja kuvaus erään suvun vaiheista. Vaikka juonen huippukohtaus oli yliampuva ja loppuratkaisu hiukan liian tehty (ja kummittelut kammottavia), niin saaridekkari oli silti hyvä lukukokemus.

Lisää majakoita, lokkeja ja merentuoksuista mysteerien selvittelyä on luvassa, kun lukuvuoroaan odottavat Ann Cleevesin Valoisat illat (Shetlandinsaaret), Claudie Gallayn Tyrskyt (Normandian niemenkärki, La Hague) ja Ann Rossmanin Majakkamestarin tytär (Ruotsin länsirannikko, Marstrand).

Pyykkipäivä

Pyykinpesu on kotitöistä mieluisin. Eilen entistäkin mieluisampi.

Outi Pakkanen: Korttelin kuningatar

Pakkasen dekkarit ovat luotettavia välilukemisia. Sujuva kerronta, näppärä ja mutkaton juoni, pääkaupunkia tunteville tuttu miljöö, herkullista ruokaa ja muutama lasillisinen kuohuviiniä. Lukeminen ei vaadi ponnistelua, eikä herätä suuria pohdintoja, mutta tarjoaa mukavaa ajankulua.

Karin Fossum: Varoitus

Varoitus on norjalaisen Fossumin kymmenes Konrad Sejer -dekkari. Aiemmin lukemani perusteella osasin odottaa laadukasta jännitystä. Fossumin kerronta on jäntevää ja vaivattomasti etenevää. Tuttuun tapaan hän kuljettaa juonta vuorotellen syyllisen ja uhrin näkökulmasta. Fossum kuvaa kiinnostavasti henkilöiden ajatusmaailmaa ja mielenliikkeitä vangiten myös lukijan mielenkiinnon. Näennäisen selkeästä asetelmasta huolimatta lukija saa silti varatutua yllätyksiin.

Tämä kirja sai pohtimaan mitä meille tapahtuu, jos turvallisuudentunnettamme horjutetaan.


"Perusmuuriin oli tullut railoja, pieniä säröjä jotka kasvaisivat suuremmiksi ja saivat aikaan sen, että hänen elämänsä oli murentua täysin. Hänen temperamenttinsa oli tullut kiivaammaksi. Se alkoi näkyä kävelytyylistä ja motoriikasta kiihkeänä ja kulmikkaana liikehtimisenä ja hän paiskoi ovia rajummin ennen. Silloin tällöin kun hän oli täysin rehellinen itselleen, kuten iltaisin parin oluen jälkeen, hän tunsi ettei..." (s. 189) 

Tove Jansson: Kesäkirja

Tämän kirjan haluaisin hyllyyni, Solveig von Schoultzin kirjojen viereen. Kesäkirja kertoo Sophia-lapsesta, isästä ja isoäidistä, jotka viettävät kesäänsä saaressa. Pääosassa on vanhan naisen ja pienen tytön ystävyys. Kesäkirjan kertomukset ovat pieniä ja arkisia. Silti ne kertovat suurista, elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta, välittämisestä ja kasvun ihmeestä.

"Minä osaan sukeltaa, Sophia sanoi. Tiedätkö sinä millaista se on kun sukeltaa? Hänen isoäitinsä vastasi: Tiedänhän minä. Pitää hellittää kaikesta, ottaa vauhtia ja sitten vain sukeltaa. Levien hipaisu tuntuu pitkin sääriä, ne ovat ruskeita ja vesi on kirkasta, ylempänä se vaalenee, ja siinä on kuplia. Sitten pitää vain liukua. Olla hengittämättä ja liukua, ja kääntyä ja kohota, tai antaa itsensä kohota. Ja sitten hengitetään ulos. Ja kellutaan. Ei muuta kuin kellutaan. Ja silmät ovat koko ajan auki, sanoi Sophia. Niin tietysti. Eihän kukaan sukella avaamatta silmiään. Uskotko että minä osaan sukeltaa, vaikken sinulle näytäkään? kysyi lapsi. Uskon, uskon, isoäiti vastasi." (s. 9)

Jansson kirjoittaa yksinkertaisesti ja liikaa tunteilematta niin ihmissuhteista kuin saariluonnosta. Silti hän onnistuu herättämään lukijassa suuria tunteita ja oivalluksia.

"Sophia tiesi, että hyvin pienillä meren saarilla ei ole multaa vaan turvetta. Turpeessa on leviä ja hiekkaa ja korvaamattoman arvokasta linnunlantaa, siksi kivien välissä kaikki kasvaakin niin hyvin. Joka vuosi muutaman viikon ajan jokainen kallionkolo kukkii, ja värit ovat paljon voimakkaammat kuin missään muualla koko maassa. Mutta ne ihmisparat, jotka asuvat sisäsaariston vihreillä saarilla, saavat tyytyä porvarilliseen puutarhaan jossa panevat lapsensa kitkemään rikkaruohoa ja kantavat selkä vääränä vettä. Pieni saari sen sijaan hoitaa itse itsensä. Se juo lumivettä ja kevätsadetta ja vihdoin kastetta, ja jos tulee kuiva aika, niin saari odottaa seuraavaan kesään ja tekee kukkansa vasta silloin. Ne ovat siihen tottuneet ja pysyvät rauhallisesti juurensa sisässä. Kenenkään ei tarvitse niiden takia kantaa pahaa omaatuntoa, sanoi isoäiti." (s. 91)