Logicomix oli nautinnollinen ja hauska lukukokemus. Sarjakuvaromaanissa kerrotaan loogikko Bertrand Russellin elämäntarinan kautta filosofian ydinkysymyksistä ja "supersankareista" (esimerkiksi Wittgenstein ja Frege).
Lukijan ei tarvitse olla filosofi tai matemaatikko nauttiakseen tarinasta, mutta todennäköisesti teoriat alkavat kiinnostaa. Kirjan loppuun on kerätty liite kirjassa esiintyvistä henkilöistä ja käsitteistä.
Minua miellytti erityisesti piirrosjälki ja vetävä juoni. Kirjassa oli myös hauskoja kuvituksen kautta löydettäviä juttuja. Pidin kovasti sarjakuvaromaanin tekijöiden esiintymisestä tarinassa. Logicomix on mielikuvituksellinen ja kiinnostava yhdistelmä faktaa ja fiktiota.
"Ne asiat, joista ei voi puhua loogisesti...ovat niitä ainoita asioita, jotka ovat todella tärkeitä!" (s. 288)
helmikuuta 09, 2012
helmikuuta 07, 2012
Haruki Murakami: Norwegian wood
Norwegian wood on neljäs Murakamilta lukemani teos. Suuri lammasseikkailu ja Sputnik-rakastettuni jäivät mietityttämään jopa ärsyttävyyteen asti. Molempien romaanien juonet kiepsahtelivat ja sisälsivät kummallisia tapahtumia.
Norwegian woodilta odotin samaa, mutta yllätys oli suuri, kun tarina eteni säyseästi ja juoni oli selkeä. Kirja kertoo Toru Watanabesta, yliopisto-opiskelijasta, hänen suhteestaan kahteen tyttöön: Naokoon ja Midoriin. Naoko on Torun edesmenneen parhaan ystävän tyttöystävä. Kyseessä on omanlaisensa kolmiodraama.
Pidinkö lukemastani? Kyllä, pidin erityisesti henkilö- ja ympäristökuvauksesta. Murakamin kerrontaa lukee mielellään, se on niin huoliteltua, kirkasta ja visuaalista. Mutta muuten kirjassa oli alleviivaava sävy, lukijalle ei jäänyt juuri löydettävää. Välillä päähenkilön nuhjustaminen ihmissuhteissa hermostutti. Parhaiten tästä haikeasta ja melankolisesta tarinasta jäi mieleen Reikon (Torun ja Naokon ystävä) elämäntarina sekä Torun ja Midorin isän kohtaaminen.
Jotain kiehtovaa Murakamin kirjoissa on. Itseni tuntien tiedän, että kevään aikana tulee luettua Kafka rannalla, joka on viides häneltä suomennettu teos.
Norwegian woodilta odotin samaa, mutta yllätys oli suuri, kun tarina eteni säyseästi ja juoni oli selkeä. Kirja kertoo Toru Watanabesta, yliopisto-opiskelijasta, hänen suhteestaan kahteen tyttöön: Naokoon ja Midoriin. Naoko on Torun edesmenneen parhaan ystävän tyttöystävä. Kyseessä on omanlaisensa kolmiodraama.
Pidinkö lukemastani? Kyllä, pidin erityisesti henkilö- ja ympäristökuvauksesta. Murakamin kerrontaa lukee mielellään, se on niin huoliteltua, kirkasta ja visuaalista. Mutta muuten kirjassa oli alleviivaava sävy, lukijalle ei jäänyt juuri löydettävää. Välillä päähenkilön nuhjustaminen ihmissuhteissa hermostutti. Parhaiten tästä haikeasta ja melankolisesta tarinasta jäi mieleen Reikon (Torun ja Naokon ystävä) elämäntarina sekä Torun ja Midorin isän kohtaaminen.
Jotain kiehtovaa Murakamin kirjoissa on. Itseni tuntien tiedän, että kevään aikana tulee luettua Kafka rannalla, joka on viides häneltä suomennettu teos.
helmikuuta 02, 2012
helmikuuta 01, 2012
Joel Haahtela: Traumbach, Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Haahtelan uusin, pienoisromaani Traumbach, oli runsas ja kieputtava luettava. Juoni vaikutti hyvin selkeältä ja kiinnostavalta. Kirjailijalle tuttuun tapaan kuvailtiin puistoja, katunäkymiä, tätä hetkeä ja muistoja. Uutta oli kertoja, jonka huikkailut rivien väleistä toivat mieleen Saramagon kirjoista tutun kommentoijan. Tarinan edessä asiat mutkistuivat, aikatasot liikahtelivat ja henkilöllisyydet hämärtyivät, asiat eivät olleetkaan niin kuin lukija oli ehkä ajatellut.
Ja loppuratkaisu jätti ainakin minulle enemmän kysymyksiä, kuin antoi vastauksia. Ärsyynnyin. Jokin "juttu" tässä piili, mutten saanut siitä kiinni. Traumbach olisi ollut mainio lukukokemus, mutta ilman oivallusta tahtootietää-lukijalta jäi jotain puuttumaan.
"Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kunka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua." (s. 25)
Hiukan samalla tavalla kävi Murakamin Sputnik-rakastettuni kanssa. Murakami kirjoittaa upeasti. Hän ei juuri kuvaile, mutta silti tapahtumat näkee silmissään. Kerronta on hiottua. Jokin, jota en osaa sanoittaa, nappaa mukaansa. Henkilöitä on muutama, ja juoni selkeä, mutta sitten alkaa tärähtely. Tapahtuu omituisia, yksi katoaa ja kerrotaan monimerkityksisiä tarinoita. Kysymyksiä jää enemmän kuin on vastauksia. Kuvasulka totesi, että pitääkö aina ymmärtää, eikö voi vain nauttia hyvästä kerronnasta. Jo vain, ja kyllähän kirjassa kuvattiin upeasti inhimillistä kaipuuta, ihmisten kohtaamista ja perimmäistä yksinäisyyttä. Ihan suotta kranttuilen ;)
"Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä? Käännyin kivilaatalla selälleni, tuijotin taivaalle ja ajattelin kaikkia ihmisten tekemiä maapalloa kiertäviä satelliitteja. Horisonttia reunusti vielä heikko hehku, ja tähdet alkoivat tuikkia syvän viininvärisellä taivalla. Yritin erottaa niiden joukosta edes yhden satelliitin, mutta oli vielä liian valoisaa, jotta olisi nähnyt yhtään paljaalla silmällä. Siellä täällä tuikkivat tähdet eivät liikahtaneetkaan, kuin ne olisi naulattu paikalleen. Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa piemeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia." (s. 214-215)
Kiinnostaisi silti tietää, mitä kirjailija on miettinyt kirjoittaessaan. Onko tarkoitus jättää lukija pohtimaan merkityksiä? Onko edes tavoiteltavaa löytää kaikelle selitys? Itse pidän kirjoista joissa saa oivaltaa tai joista löytää jotain omaan elämään tai ajatteluun sopivaa. On ilo keksiä idea niin, ettei kirjoittaja opasta kädestä pitäen, vaan luottaa lukijaansa. Mystisyys ja kummalliset tapahtumat ovat herkullisia luettavia, mutta liiallinen hämärä saa minut ärtymään.
Tällä hetkellä ärtymystä ja "hämärää" aiheuttaa myös oma olotila: huolta ja yövalvomista Poikasen sairastamisten takia. Elämä kirjojen tällä puolen ei ole selkeää sekään...
tammikuuta 21, 2012
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Näkymättömät kädet sarjakuvaromaani on realismissaan karu, kaunistelematon, kova, kurja ja koskettava. Kuvitus ja kerronta tempaavat lukijan mukaansa parempaa mahdollisuutta etsivän Rashidin elämään. Yhden miehen tarina kertoo satojen tuhansien Euroopasta onnea etsivien siirtolaisten elämästä.
Sarjakuvaromaani herättää voimakkaita tunteita. Tietäväinen kuvaa taitavasti todellisuutta. Hän tuo yksilötasolla esille erilaisia näkökulmia ja valottaa siirtolaisuuden inhimillisen puolen lisäksi poliittisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia taustoja.
Olen kuullut samankaltaisia tarinoita ihmisten itsensä kertomana. Toivo paremmasta saa yrittämään. Joillekin se on mahdollista ja joskus uusi alku onnistuu, mutta hinta on silloinkin kova.
Sarjakuvaromaani herättää voimakkaita tunteita. Tietäväinen kuvaa taitavasti todellisuutta. Hän tuo yksilötasolla esille erilaisia näkökulmia ja valottaa siirtolaisuuden inhimillisen puolen lisäksi poliittisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia taustoja.
Olen kuullut samankaltaisia tarinoita ihmisten itsensä kertomana. Toivo paremmasta saa yrittämään. Joillekin se on mahdollista ja joskus uusi alku onnistuu, mutta hinta on silloinkin kova.
tammikuuta 15, 2012
Menneen vuoden viimeiset ja uuden vuoden ensimmäiset
"Jokainen vuosi on lumihiutale, tuuli riepottaa sitä nykyhetken ja menneen välillä." Bo Carpelan. Alkutuuli, s. 21.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







