Anna Tommola: Seitsemäs käsiala

Anna Tommolan esikoiskokoelma oli iloinen yllätys, niin kokematon novellilukija kuin olenkin. Kertomukset oli ryhmitelty kolmen otsikon alle. Se antoi lukijalle viitteitä, mikä on mahdollisesti tarinoita yhdistävä juttu. Onko novellikokoelmissa aina sellainen? Lukijana toivon, että olisi jokin kokoava teema, ei vain joukko irrallisia tekstejä samoissa kansissa.

Tommolan kertomuksien hahmot ovat sivullisia ja tapahtumat vinksahtaneita, kiusallisia hetkiä, kun tietää, että toimi miten tahansa, niin hankalaksi menee. Eniten pidin Pääsiäistanssista. Nauroin ääneen sitä lukiessani. Tarinan tapahtuma on tuttu ja tunnettu: virpominen. Kirjoittaja rikkoo toimintatavan ja osoittaa mitä tapahtuu jos alamme toimia yllättävällä tavalla tutussa tilanteessa. Samalla lukija näkee totunnaisen tavan uudesta näkökulmasta ja alkaa ehkä miettiä sen mielekkyyttä. Kertomuksen kieli on riehakasta ja sopii tunnelmaan. Niminovelli Seitsemäs käsiala oli hyvä sekin - ajatteluttava kuvaus itsensä kadottaneesta Lainasta, joka oli oppinut sopeutumaan, katoamaan ja sulamaan osaksi maisemaa. Minä ja Kasper puolestaan kertoo suhteesta, joka muuttuu näennäisen harmittomasta työtoveruudesta ihan joksikin muuksi Kasperin ohjaillessa kertomuksen minää.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti

Kummitäti on itsenäinen jatko-osa Kylmälle kamarille. Ansa ja Elina kohtaavat toisensa vuosikymmenten puhumattomuuden jälkeen. Yksinelävä Ansa on päätynyt ompelijaksi maaseututaajamaan. Elinalla on näkyvä asema ilmastolobbarina, mies ja poika. Toteutuivatko nuoruuden toiveet? Ovatko naiset onnellisia? Saavatko naiset selvitettyä menneisyyden vaietut tapahtumat?

Ulla-Maija Paavilainen kertoo Savon Sanomien haastattelussa (6.10.2011), että häntä askarruttaa suomalaisten naisten vahvuus ja vahvuuden moninaisuus, sekä etenkin kadonnut vahvuus, jota Ansa romaaneissa edustaa. "Ansa on luja nainen, joka ei ole kenenkään heiteltävissä, eikä mielistele ketään. Mitä nykyinen elämä on, jos ei miellyttämistä, hän miettii." Ansan rinnalla Elina vaikuttaa eksyneeltä eläessään sekavaa tilannetta oman identiteetin, työn ja perheen ristipaineessa. "Nykynainen on usein vieras kaikkialla. Vaikka hän olisi kaiken keskellä, hän on ulkopuolinen eikä missään."

Lukijana koin Ansan vahvuuden surullisena. Minulle hän näyttäytyi kovana ja katkerana naisena, joka oli jotutunut koteloimaan tunteensa. Eikö vahvuus ole uskallusta tunnistaa ja näyttää heikkoutensa? Mutta luja Ansa oli, piti oman päänsä, eikä mielistellyt ketään. Siinä mielessä Ansa oli aidompi ja rehellisempi kuin Elina, jonka kaunis ja vauhdikas elämä ei tuonut sekään mukanaan onnellisuutta.

Kirjailija kertoo haastattelussa haluavansa, että nainen oppisi tunnistamaan todelliset vahvuutensa, eikä sotkisi niitä vaatimuksiin. Itse jäin miettimään, kuinka paljon ihmissuhdesolmuissa on lopulta kyse pettymyksestä omiin odotuksiin ja toiveisiin?

Maritta Lintunen: Heijastus

Ennen seuraavia lahjakirjoja luin eilen Lintusen Heijastuksen. Poikasen ennätyspitkät päiväunet mahdollistivat uppoutumisen tähän eri aikatasoille rakennettuun ihmissuhdekuvaukseen. Kiitos Katja vinkistä!

Heijastuksessa kolmen ihmisen (matematiikan professori Tuomas, kuusikymppinen kampaaja Saara ja Tuomaksen nuoruudenaikainen tyttöystävä Suvi) tarinat kietoutuvat toisiinsa. Toukokuinen lauantai saa kirjan henkilöt tekemään tiliä tekojensa, menneisyytensä ja valintojensa kanssa. Miten vanhemman epärealistiset vaatimukset vaikuttavat nuoreen? Miten suuri merkitys on hänellä, joka näkee ainutlaatuisuutesi? Mikä saa elämään kaksoiselämää? Totuus vapauttaa, mutta pystyykö kukaan elämään niin paljaana?  Kuinka kauan itserakennettu idylli pysyy kasassa, missä on halkeama, josta alkaa tihkua paljastavaa valoa?

"Olin jaksanut, koska opettelin pitämään mielen ja ruumiin mahdollisimman etäällä toisistaan. Minulla oli oma, päänsisäinen rajaton maailmani." (s. 53)

Suvi pohtii lapsuusmaisemassaan: "Vapaus oli muualla, ei koskaan täällä. Oikea elämä rakennettiin toisaalla ja mielenkiintoisimmat ihmiset olivat juuri siellä minne et itse vielä päässyt. Tännekö kuitenkin unohtui minun vapauteni? Kallion uurteeseen ja rantamännyn juurakkoon. Kuloheinän pyörteeseen johon kukaan ei enää astu." (s. 124)

"Osaako kukaan toivoa itselleen mitään mikä ei kääntyisi myöhemmin onnettomuudeksi? Vesilintu parahtaa kaislikossa. Astun kehästä ulos - en toivo mitään. Elämä alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin satukirjan kannet paukahtavat kiinni. Satu jää ihmisen sisälle eikä sitä saa antaa muiden revittäväksi." (s. 129)

Yövalvomisesta väsyneenä kirjan lukeminen vaati keskittymistä. Muutamia kohtia jouduin lukemaan uudelleen. Se ei haitannut lukuiloa. Napakka ja huoliteltu teksti eteni sujuvasti, ihmissuhdekudelman avautuminen piti jännitettä yllä ja kirjan teemat saivat pohtimaan. Heijastuksessa ja Kylmässä kamarissa käsiteltiin osittain samoja aiheita. Paavilaisen teksti lipui pitkin pintavirtoja ja pyörteitä, Lintusen teksti syväsukelteli ja kosketti pohjamutia.

Ulla-Maija Paavilainen: Kylmä kamari

Saan aloittaa kotipesämme syntymäpäiväkauden. Viime viikolla kotiin kannettiin makoisa kakku ja ihanan monta kirjapakettia. Kirjalahjan avaaminen on aina yhtä jännittävää. Ensimmäisenä luin saamani Paavilaisen romaanin Kylmä kamari.

Kylmä kamari kertoo 17 -vuotiaan Elinan tarinan. Elina asuu maalla isän, äidin, veljen ja Ansan, isän siskon kanssa. Tyttö häpeää maalaista perhettään ja haaveilee elämästä jossain muualla. Kodin ilmapiiri on tukahtunut vaietuista tunteista. Maatalossa riittää töitä, isä vaikenee, äiti huokailee huoneessaan, veli menee omia menojaan ja Ansa osoittaa mieltään. Perheeseen kuului muutama vuosi sitten vielä eräs. Mitä tapahtui? Onneksi on kaverit ja Make, ensimmäinen poikaystävä.

Paavilainen kirjoittaa realistisesti maaseudun elämästä ja perheen tunneilmapiiristä. Hän kuvaa hyvin nuoren mielenmaisemaa, tulevaisuudenhaaveita ja halua irtautua kodista. Vieraalla murteella kirjoitettu dialogi vaikeutti lukemista ja jopa ärsytti, muuten romaani oli mutkaton viikonloppuluettava. Kirja sai miettimään aikakauden ja elinympäristön vaikutusta siihen, millaiseksi elämäntarinamme lopulta muodostuu. Valintamme eivät aina johda toivomaamme lopputulokseen, toteutunut toive voi olla jotain ihan muuta kuin odotimme.

Sain samassa paketissa kirjan jatko-osan, Kummitäti. Siinä kerrotaan Elinan ja Ansan myöhemmistä vaiheista.

Ann Cleeves: Sininen sarastus

Sininen sarastus päättää neliosaisen dekkarisarjan. Syysmyrsky riepottelee Fair Islen lintusaarta, kun kuuluisa ornitologi ja lintuaseman emäntä löytyy kuolleena linnunsulkia hiuksissaan. Lintuasemalle on majoittunut lintuharrastajia, joilla jokaisella on suhde uhriin. Komisario Perez ryhtyy tutkimuksiin. Tapahtuu toinen murha. Myrsky katkaisee kulkuyhteydet ja ilmapiiri jännittyy. Murhat ja lintuharrastajat liittyvät jotenkin yhteen, mutta millä tavalla?

Sininen sarastus oli hyvin rakennettu perinteinen murhamysteeri. Jännittävä tarina piti otteessaan, lintuteema ja saarimiljöön elävä kuvailu kiehtoivat. Yllättävä loppuratkaisu sai kiinnostumaan sarjan aikaisemmista osista.

Ann Cleeves on työskennellyt ennen kirjailijaksi ryhtymistään Fair Islen lintuaseman kokkina, rannikkovartiostossa ja ehdonalaisvalvojana. Esittelyn mukaan Cleevesin kirjat ovat saavuttaneet suurta suosiota Skandinaviassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Härkösen uusin romaani kertoo Tuulan, hänen poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin elämästä. Perheen elämä muuttuu, kun he saavat tietää mahdollisuudesta saada kaksi sijaislasta.

Härkönen käsittelee aihetta niin realistisesti, että lukiessa tuntui kuin kirja olisi hyvin kirjoitettu opas sijaisvanhemmuutta pohtiville. Aihe kiinnosti ja sijoitettujen lasten asia tarvitsee näkyvyyttä, mutta odotin silti enemmän fiktiivisiä elementtejä (vrt Markus Nummi: Karkkipäivä).

Härkönen kirjoittaa hyvin, hänen dialoginsa ovat nasevia ja näkökulmansa raikkaita. Härkösen romaanihenkilöt saavat ajatella ajatuksia, joita emme haluaisi itsestämme löytää. Pidän erityisesti tavasta, jolla hän ravistelee täydellisen äidin myyttiä.

Retkisunnuntai

Kuva: Sanasulka

Tänään retkeilimme kauniissa aurinkosäässä. Kapea joki virtasi metsän halki, vesi kuohui ja kohisi, puro solisi, peloton hömötiainen pyrähteli ympärillämme ja nuotio rätisi. Retkiseuralaisemme, Punasaapas 7v, keräsi pussillisen kasvinäytteitä tarkempia tutkimuksia varten ja Poikanen uinui kantoliinassa.