Mirjami Hietala: Isoveli

Pidin kovasti Hietalan aikaisemmista romaaneista Valkeat lautalattiat ja Korkeat huoneet. Jostain haastattelusta olen lukenut, että ainakin suuren unelman toteutumista kuvaava Korkeat huoneet on suoraan Hietalan omasta elämästä.

Isoveli kertoo päähenkilö Kirstin ja veljensä Veikon tutustumisesta toisiinsa aikuisiällä, äidin ja isän kuoleman jälkeen. Kirsti selailee vanhempiensa sota-aikaista kirjeenvaihtoa ja kertoo niiden kautta myös Hilja-äitinsä tarinan. Rinnalla kulkee Kirstin oma pohdinta.

Veikon erilaisuus, kehitysvamma, tekee sisarusten suhteen mutkikkaaksi. Kirjan parasta antia onkin Kirstin rehellinen pohdinta suhteesta veljeensä. Hietala kuvaa kipeitä, osin itseltä salattuja tunteita herkkävireisesti ja luonnollisen arkisesti. Hän sanoittaa asioita, joita meistä moni ajattelee, muttei ehkä rohkene sanoa ääneen.

Hietala kirjoittaa levollisesti. Hän kuvaa hyvin arkea ja ihmissuhteita. Tavallinen elämä riittää, ei tarvita suuria draaman käänteitä ja silti tulee sanoneeksi isoja asioita. Lukukokemuksena Hietalan kirjat tuovat mieleen Kyllikki Villan ja Marja Asunta-Johnstonin lempeän viisaan kerronnan.

Sitaatti on valittu ajankohtaisuuden vuoksi. Kotipesässämme pärskitään ja podetaan jo toista viikkoa, isot ja pienet. Tunnelma ei ole noin "idyllinen", mutta hetkittäin kuumeisen unen rajamailla tuntuu kuin kotiarki lipuisi kauemmaksi.

"Flunssan ensimmäinen päivä oli aina paha mutta jatko mukavaa: sai hyvällä omallatunnolla olla jaksamaton ja maailma asettui ympärille leppoisaksi, hitaaksi kuplaksi, äänettömäksi ja hyvin kaukaiseksi." (s. 224)

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Suoraan takakansitekstistä: "Käräjäoikeuden tuomari Aamu jättää avomiehensä ja tämän lapset taakseen ja lähtee töihin vieraaseen kaupunkiin. Hän on kokenut kipeän menetyksen eikä aio kertoa siitä kenellekään. Aamu uppoutuu ihmisten kohtaloihin mitä erilaisimmissa oikeusjutissa. Aamu tuntee myötätuntoa asiakkaitaan kohtaan, mutta usko oikeuden toteutumiseen alkaa horjua. Eivätkä muiden huolet onnistu painamaan unohduksiin Aamun entistä elämää, johon kuului kaiken sekoittava rakkaus, mustasukkainen pikkutyttö, suuri ilo ja lamauttava suru. Lopulta Aamun on pysähdyttävä ja kohdattava muistonsa."

Aamun tarinan kautta käsitellään tarkkanäköisesti uusperheen ihmissuhteita ja äitiyttä. Kirjailija onnistuu kuvaamaan kiinnostavia teemoja rehellisesti ja syvällisesti. Oikeusjuttujen tarkka kuvaus ja lakitermistö tuntuivat raskailta. Osuus jäi minulle etäiseksi, enkä tavoittanut sen merkitystä tarinan kannalta. Sujuvasti kirjoitettu, paikoin surullinen ja koskettava, mutta toiveikas romaani.

Willingham, Medina, Leialoha, Hamilton: Fables: Legends in exile

Lapsuusvuosina luin veljeni kanssa pinoittain sarjakuvia. Mieleeni ovat jääneet mm. Aku Ankka, Tex Willer, Mustanaamio, Teräsmies, Hopeanuoli, Nakke Nakuttaja, Tintti ja Hevoshullu. Omat lapset ovat lukeneet ainakin Nalle Puhia, Witchiä, Pellefanttia, Muumia ja Bamsea. Osa lasten luettavana olevista lehdistä on saatu minun ja Kuvasulan lapsuudenkodeista. Vanhat numerot ovat perheessämme melkoisia aarteita.

Kiinnostuin sarjakuvista uudestaan muutama vuosi sitten ystäväni innostamana. Aikuisille suunnatut sarjakuvat ovat yllättäneet iloisesti ja haluan oppia tyyleistä ja tekijöistä lisää. Sarjakuvamaailmaan tutustumista varten kirjahyllystäni löytyy Paul Gravettin Sarjakuvaromaani ja miten se voi muuttaa elämäsi. Takakansitekstin mukaan "Teoksessa kuvataan valaisevasti ja innostavasti sarjakuvaromaanin moninaisia aiheita ja tyylejä, opastetaan sarjakuvan lukemiseen ja esitellään sarjakuvan vanhoja ja uusia tehokeinoja."

Mutta Fableseista kiinnostuin Sallan lukupäiväkirjan kautta. Salla on esitellyt sarjakuvaa innostuneesti, enkä voinut ohittaa houkutusta. Odotin Fablesilta ehkä enemmän. Olin hiukan pettynyt, mutta kun kävin lukemassa Sallan blogikirjoituksen Fablesin ensimmäisestä osasta, huomasin, että hänkään ei lähtenyt heti lentoon. Eli ei täysi ihastus, mutta jokin jäi kiehtomaan ja sai ainakin hänet lukemaan seuraavan osan ja seuraavan ja...

Fablesin idea on mainio. Sarjan henkilöt ovat tuttuja saduista. Ihmismuotoiset satuhahmot elävät New Yorkissa. Ensimmäisen osan päähenkilöitä ovat yhteisöä johtava Lumikki ja seriffi Iso paha susi. Murhamysteeriksi rakennettu Legends in exile oli tarinana lattea. Värikkyys ja piirrosjälki miellyttivät, mutta jäin kaipaamaan yllätyksellisyyttä ja liikettä, kuvitukseen moniulotteisuutta. Olisin halunnut tempautua mukaan, mutta nyt lähinnä tutustuin ideaan ja hahmoihin.

Mutta ei tämä tähän jää. Aion lukea ainakin seuraavan osan ja...

Kovalainen & Seppo: Puiden kansa

Saimme Kuvasulan kanssa kirjan häälahjaksi ystäviltä. Omistuskirjoituksessa toivotetaan onnea yhteisille metsäpoluille. Voiko olla osuvampaa lahjaa! Hääpäivästä on aikaa, mutta kirjan luin tänä viikonloppuna.  Kuvia on tullut katseltua jo aikaisemmin.

Puiden kansa kertoo metsistä ja puista henkisestä näkökulmasta. Vihreään kultaamme liittyy runsas määrä tapoja ja uskomuksia. Ympärillämme on edelleen puita, jotka ovat olleet tärkeitä erilaisissa rituaaleissa kuten pyhien lehtojen puut, karhunkalloja taivaisiin kohottaneet hongat tai karsikkomännyt. Monella voi olla myös nimikkopuu istutettuna.

"Ajatus kohtalonpuusta on elänyt myös lapselle tai nuorelleparille istutetuissa nimikkopuissa. Nimikkopuulla ja sen omistajalla on usein erityisen läheinen suhde toisiinsa. Omistaja vaalii puutaan, puu kiintyy omistajaansa ja aistii häntä kohtaavan onnen tai onnettomuuden. Jos puu elää vanhaksi, se muistuttaa omistajastaan seuraavillekin sukupolville." (s. 128)

Kirjan kuvat puista, metsistä ja ihmisistä ovat Suomesta, Virosta ja Vienan-Karjalasta. Puihin liittyvät perinteet ovat säilyneet Virossa ja itärajan toisella puolella pitempään kuin meillä.

Minulle oli uutta puiden kuuluminen karhumyytteihin. Poikasen saama karhukortti sai uuden merkityksen, kun luin karhun taivaallisesta alkuperästä. Samoin käsite "metsänpeitto" avasi uudella tavalla erään lukemani tekstin merkityksen. Karsikkopuita muistelen nähneeni kotiseudullani. Karsikkopuu on muuten Ville Hytösen uusimman runokirjan nimi. Parnasson arvostelun mukaan kokoelma ammentaa kansanrunoudesta.

Metsä on ollut elämässäni itsestäänselvyys, olen syntyisin pienestä kylästä metsäisten vaarojen keskeltä ja asunut lapsuuteni metsäisissä maisemissa. Papan ja isän työhuone on ollut metsä, sukuni on kulkenut metsällä riistan ja marjojen toivossa. Tuttua useimmille meille "metsäläisille". Kirja vahvisti joitakin omia ajatuksia puista ja metsäluonnosta. Samoin jotkut lapsuudessa kuulemani asiat saivat selityksen kirjan tarinoiden kautta. Ilahduttavaa oli, että se toi myös paljon uutta tietoa kansanperinteen kautta.

Huomasin, että eilisellä hiihtolenkillä katselin uusin silmin ympäröivää metsää. Samoin olohuoneen ikkunasta näkyvien pitkien ja viivasuorassa rivissä seisovien komeiden kuusten tarinat mietityttävät. Omalla pihalla kasvaa koivuja ja pihlaja. Pihlaja onkin pihapuista minulle mieluisin. Kotipuu-pihlajaan liittyy uskomus, varmaan useitakin. Tässä kirjassa sitä ei ollut ja olen jo unohtanut kuulemani, mutta kirja innosti etsimään tarinan uudelleen.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Bargumin uusin kertoo Haraldin ja Olofin syyskuisesta purjehdusmatkasta. Miehet ovat rakastaneet samaa naista, Eliniä. Venematkan jälkeen Olof saa luokseen rikoskomisarion. Harald on kadonnut, jäljelle jäi kirje ja ase, jossa on molempien miesten sormenjäljet. Mitä merellä tapahtui?

Elinin tarina hahmottuu miesten kertoman kautta. Kumpi miehistä oli hänen elämänsä rakkaus? Lukija saa riittävästi vihjeitä omaan pohdintaan, mutta kaikki ei selviä, jotain jää vaivaamaan. Bargumin romaani on taitava kuvaus ihmissuhteista: rakkaudesta, itsekkyydestä ja syyllisyydestä.

Kirja on kansikuvaa myöten huoliteltu ja tyylikäs kokonaisuus. Mielestäni jopa liian hiottu. Tarina ei koskettanut tunteita, vaan tarjosi järkipohdintaa sovinnon mahdollisuudesta, ihmisluonnosta, välinpitämättömyydestä ja vaikeudesta rakastaa. Syyskesä oli minulle paljon mieluisampi lukukokemus.

Kirjassa esiintyvä Rufus-koira toi mieleen kirjailijasuosikkini Saramagon romaanien koirat. Samanaikaisluin Syyspurjehduksen ystäväni kanssa ja hänellä oli mainio tulkinta koirasta. Rufuksen ajelehtiminen vertautuu hyvin, niin, arvatkaa keneen?

Doksiadis & Papadimitriou & Papadatos & Di Donna: Logicomix

Logicomix oli nautinnollinen ja hauska lukukokemus. Sarjakuvaromaanissa kerrotaan loogikko Bertrand Russellin elämäntarinan kautta filosofian ydinkysymyksistä ja "supersankareista" (esimerkiksi Wittgenstein ja Frege).

Lukijan ei tarvitse olla filosofi tai matemaatikko nauttiakseen tarinasta, mutta todennäköisesti teoriat alkavat kiinnostaa. Kirjan loppuun on kerätty liite kirjassa esiintyvistä henkilöistä ja käsitteistä.

Minua miellytti erityisesti piirrosjälki ja vetävä juoni. Kirjassa oli myös hauskoja kuvituksen kautta löydettäviä juttuja. Pidin kovasti sarjakuvaromaanin tekijöiden esiintymisestä tarinassa. Logicomix on mielikuvituksellinen ja kiinnostava yhdistelmä faktaa ja fiktiota.

"Ne asiat, joista ei voi puhua loogisesti...ovat niitä ainoita asioita, jotka ovat todella tärkeitä!" (s. 288)

Haruki Murakami: Norwegian wood

Norwegian wood on neljäs Murakamilta lukemani teos. Suuri lammasseikkailu ja Sputnik-rakastettuni jäivät mietityttämään jopa ärsyttävyyteen asti. Molempien romaanien juonet kiepsahtelivat ja sisälsivät kummallisia tapahtumia.

Norwegian woodilta odotin samaa, mutta yllätys oli suuri, kun tarina eteni säyseästi ja juoni oli selkeä. Kirja kertoo Toru Watanabesta, yliopisto-opiskelijasta, hänen suhteestaan kahteen tyttöön: Naokoon ja Midoriin. Naoko on Torun edesmenneen parhaan ystävän tyttöystävä. Kyseessä on omanlaisensa kolmiodraama.

Pidinkö lukemastani? Kyllä, pidin erityisesti henkilö- ja ympäristökuvauksesta. Murakamin kerrontaa lukee mielellään, se on niin huoliteltua, kirkasta ja visuaalista. Mutta muuten kirjassa oli alleviivaava sävy, lukijalle ei jäänyt juuri löydettävää. Välillä päähenkilön nuhjustaminen ihmissuhteissa hermostutti. Parhaiten tästä haikeasta ja melankolisesta tarinasta jäi mieleen Reikon (Torun ja Naokon ystävä) elämäntarina sekä Torun ja Midorin isän kohtaaminen.

Jotain kiehtovaa Murakamin kirjoissa on. Itseni tuntien tiedän, että kevään aikana tulee luettua Kafka rannalla, joka on viides häneltä suomennettu teos.

"Sininenkään ei ole aina sama."

Pallopoikanen, 9 kk

Otsikko on lainaus Haahtelan Traumbachista, s. 81

Joel Haahtela: Traumbach, Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haahtelan uusin, pienoisromaani Traumbach, oli runsas ja kieputtava luettava. Juoni vaikutti hyvin selkeältä ja kiinnostavalta. Kirjailijalle tuttuun tapaan kuvailtiin puistoja, katunäkymiä, tätä hetkeä ja muistoja. Uutta oli kertoja, jonka huikkailut rivien väleistä toivat mieleen Saramagon kirjoista tutun kommentoijan. Tarinan edessä asiat mutkistuivat, aikatasot liikahtelivat ja henkilöllisyydet hämärtyivät, asiat eivät olleetkaan niin kuin lukija oli ehkä ajatellut.

Ja loppuratkaisu jätti ainakin minulle enemmän kysymyksiä, kuin antoi vastauksia. Ärsyynnyin. Jokin "juttu" tässä piili, mutten saanut siitä kiinni. Traumbach olisi ollut mainio lukukokemus, mutta ilman oivallusta tahtootietää-lukijalta jäi jotain puuttumaan. 

"Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kunka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua." (s. 25)

Hiukan samalla tavalla kävi Murakamin Sputnik-rakastettuni kanssa. Murakami kirjoittaa upeasti. Hän ei juuri kuvaile, mutta silti tapahtumat näkee silmissään. Kerronta on hiottua. Jokin, jota en osaa sanoittaa, nappaa mukaansa. Henkilöitä on muutama, ja juoni selkeä, mutta sitten alkaa tärähtely. Tapahtuu omituisia, yksi katoaa ja kerrotaan monimerkityksisiä tarinoita. Kysymyksiä jää enemmän kuin on vastauksia. Kuvasulka totesi, että pitääkö aina ymmärtää, eikö voi vain nauttia hyvästä kerronnasta. Jo vain, ja kyllähän kirjassa kuvattiin upeasti inhimillistä kaipuuta, ihmisten kohtaamista ja perimmäistä yksinäisyyttä. Ihan suotta kranttuilen ;)

"Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä? Käännyin kivilaatalla selälleni, tuijotin taivaalle ja ajattelin kaikkia ihmisten tekemiä maapalloa kiertäviä satelliitteja. Horisonttia reunusti vielä heikko hehku, ja tähdet alkoivat tuikkia syvän viininvärisellä taivalla. Yritin erottaa niiden joukosta edes yhden satelliitin, mutta oli vielä liian valoisaa, jotta olisi nähnyt yhtään paljaalla silmällä. Siellä täällä tuikkivat tähdet eivät liikahtaneetkaan, kuin ne olisi naulattu paikalleen. Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa piemeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia." (s. 214-215)

Kiinnostaisi silti tietää, mitä kirjailija on miettinyt kirjoittaessaan. Onko tarkoitus jättää lukija pohtimaan merkityksiä? Onko edes tavoiteltavaa löytää kaikelle selitys? Itse pidän kirjoista joissa saa oivaltaa tai joista löytää jotain omaan elämään tai ajatteluun sopivaa. On ilo keksiä idea niin, ettei kirjoittaja opasta kädestä pitäen, vaan luottaa lukijaansa. Mystisyys ja kummalliset tapahtumat ovat herkullisia luettavia, mutta liiallinen hämärä saa minut ärtymään. 

Tällä hetkellä ärtymystä ja "hämärää" aiheuttaa myös oma olotila: huolta ja yövalvomista Poikasen sairastamisten takia. Elämä kirjojen tällä puolen ei ole selkeää sekään...