Isoveli kertoo päähenkilö Kirstin ja veljensä Veikon tutustumisesta toisiinsa aikuisiällä, äidin ja isän kuoleman jälkeen. Kirsti selailee vanhempiensa sota-aikaista kirjeenvaihtoa ja kertoo niiden kautta myös Hilja-äitinsä tarinan. Rinnalla kulkee Kirstin oma pohdinta.
Veikon erilaisuus, kehitysvamma, tekee sisarusten suhteen mutkikkaaksi. Kirjan parasta antia onkin Kirstin rehellinen pohdinta suhteesta veljeensä. Hietala kuvaa kipeitä, osin itseltä salattuja tunteita herkkävireisesti ja luonnollisen arkisesti. Hän sanoittaa asioita, joita meistä moni ajattelee, muttei ehkä rohkene sanoa ääneen.
Hietala kirjoittaa levollisesti. Hän kuvaa hyvin arkea ja ihmissuhteita. Tavallinen elämä riittää, ei tarvita suuria draaman käänteitä ja silti tulee sanoneeksi isoja asioita. Lukukokemuksena Hietalan kirjat tuovat mieleen Kyllikki Villan ja Marja Asunta-Johnstonin lempeän viisaan kerronnan.
Sitaatti on valittu ajankohtaisuuden vuoksi. Kotipesässämme pärskitään ja podetaan jo toista viikkoa, isot ja pienet. Tunnelma ei ole noin "idyllinen", mutta hetkittäin kuumeisen unen rajamailla tuntuu kuin kotiarki lipuisi kauemmaksi.
"Flunssan ensimmäinen päivä oli aina paha mutta jatko mukavaa: sai hyvällä omallatunnolla olla jaksamaton ja maailma asettui ympärille leppoisaksi, hitaaksi kuplaksi, äänettömäksi ja hyvin kaukaiseksi." (s. 224)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti