Viikon sanasulkasato

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen oli mieluinen kurkistus työkseen kirjoittavan elämään ja ajatuksiin. Kirja oli avoimuudessaan antoisa, mutta välillä kiusallinen lukukokemus. Mitä on tarpeen kertoa?

Pidin eniten kirjoitusprosessin kuvauksesta ja havainnollisissta esimerkeistä, miten etäännyttää oman elämän tositapahtumia fiktiiviseksi tekstiksi.

"Kyllä sen ihmisestä näkee, minkä verran tilaa hän antaa millekin asialle. Lapsista näkee, ollaanko niiden kanssa. Mielenrauhasta näkee, onko tarpeeksi hiljaisuutta ja henkisiä harjoituksia. Ruumiista näkee, miten ihminen syö ja liikuu. Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta." s. 110

Andalusian karkea suola kertoo Espanjasta, erityisesti ruoasta. Rosmariini, vastapaistettu leipä, oliiviöljy, tomaatti ja viini tuoksuvat. Jokaisen luvun päätteeksi on kerätty reseptejä.

Espanjalaiset maut saavat ympärilleen värikkäitä ihmiskohtaamisia, maisemia ja tunnelmia. Kaikki Sjögrenin kirjat ovat olleet mielihyvälukemista parhaimmillaan.

"Istun nyt hetken tässä tulen ääressä, juon tämän viinini ja sitten ehkä menen ruokasaliin ja tilaan...sopa de ajon, valkosipulikeiton, yksinkertaisempaa ei olekaan: valkosipulia kuullotetaan öljyssä, lisätään kuiva viipale valkoista leipää, paprikaa, päälle kaadetaan vettä, kiehautetaan. Sekaan voi rikkoa munan. Se lämmittää, se on täyttävää. Sitten pääruoka...lampaankyljyksiä...? Ei, istun vielä hetken tässä, katselen liekkejä jotka ahmivat mustia pöllejä, menen huoneeseen jossa on se rikkonainen pyhimyksenkuva. Kirjoittelen vähän, teen muistiinpanoja ja luetteloita. Kiitos seurasta. Hyvää matkaa, kauniita unia." s. 117-118

En muista milloin viimeksi olisin nauranut ääneen lukiessani. Onkelin Kutsumus kertoo hulvattoman hauskasti kirjailijuudesta ja kustannusalasta.  Kirja on omistettu "-kaikille jotka kirjoittavat."

"Olin keskivertokoululainen, keskivertourheilija, keskivertokaveri. Minulla oli keskiverto ruumiinrakenne, keskiverto luonne ja keskiverto ajatusmaailma. En ollut luokan kärkeä ainekirjoituksessa. Kutsumus ei lähestynyt minua valon nopeudella. Opettajasta lauseeni ja aineeni olivat liian lyhyitä. Ryhmätöissä keksin vitsikkään otsikon. Tärkeämmät oppilaat muunsivat otsikon tavalliseksi. Viralliseksi, ajattelin myöhemmin, ja he sijoittuivat Valtion työpaikkohin." s. 10

Marguerit Duras'n Rakastaja on latautunut kuvaus kirjailijan varhaisesta eroottisesta kokemuksesta 1930 -luvun Ranskan Indokiinassa. Kirja on palkittu mestariteos. Duras'n kirjoitustyyli on tiivistä ja aistivoimaista.

Kirjan päätapahtuma on nuoren Margueriten suhde kiinalaiseen rakastajaan. Lukukokemus on kuin selailisi valokuva-albumia. Päätapahtuman lisäksi lukijalle kerrotaan perheen tarina. Perheen kulmikkaat ihmissuhteet avautuvat eri aikatasoihin rakennettujen kuvien kautta. Kirjassa on vain 121 sivua, mutta ilmaisuvoimassaan se on monisatasivuinen.

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan

Löysin Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan lähikirjaston matkakertomukset -hyllystä. Kirja oli niin täydellinen lukunautinto, että aion hankkia sen omaksi.

Lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on Lundbergin vahva sisäinen kokemus, jota hän kuvaa kirjan takakansitekstissä näin: "Seisoin kerran Siperiassa töyhdöissä ja röyhelöissä, kaakatin ja piipitin. Niiailin ja kumartelin ja kaapsuttelin maata niin että sammal pölisi. Hän, johon olin iskenyt silmäni, nousi siivet paukkuen taivaalle. Soidinlennon aikana hän loi oikean värien ja höyhenten merkkijärjestelmän. Minäkö en tietäisi, millaista on olla lintu Siperiassa."

Kuvaus liittyy Lundbergin ensimmäiseen Siperian-matkaan vuonna 1968. Linnunsiivin Siperiaan kertoo vuosittaisista linturetkistä, joita kirjailija teki ornitologien kanssa. Siperia ei päästä intohimoisia lintuharrastajia helpolla. Kevätsateista ja lumen sulamisesta kostea taiga on lähes mahdoton kulkea. Yleisin kulkuneuvo on helikopteri. Silloinkin suuri osa ajasta kuluu sopivan lentosään odotteluun. Veneellä ja kuorma-autoilla etenemisessä on suuria haasteita liittyen reitistöön ja olosuhteisiin. Ilta ei tuo helpotusta, sillä yönsä matkaajat viettävät vaatimattomissa majoissa tai teltoissa.

"Jos astuu väärään kohtaan, kastuu. Jokainen askel vaatii ponnistuksia ja laskelmia. Sulaessaan tundra on muuttunut valtavaksi lätäköksi, ja vesi loiskuu joka askeleella. Näin kaukana pohjoisessa kasvit suojautuvat kylmältä parhain mahdollisin tavoin, muun muassa kokoontumalla yhteen suuriksi, keinahteleviksi mättäiksi. Ylös ja alas, ylös ja alas tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Ihme että yleensä näemme lintuja, niin paljon huomiota joudumme kiinnittämään jaloilla pysymiseen. Siellä sitä sitten tarpoo selkäreppua ja valokuvausvälineitä ja kiikaria raahaten ja miettii, mahtaako olla ihan täysijärkinen." (s. 135)

Mutta ne linnut! Epäinhimilliset olot, vaivat ja rasitukset jäävän sivuosaan, kun huippuornitologien toivomat harvinaisuudet näyttäytyvät. "Ensin näemme keräkurmitsan, ja hetken päästä suomalainen superornitologimme viheltää: hän on jo saanut vuorisirrin tähtäimeensä. Ooh! Me noudatamme rutiiniamme: lankeamme maahan palvomaan, lähestymme hiljaa polvillamme. Linnut ovat tietoisia meistä mutta eivät aio lähteä lentoon. Pettymykseksemme ne aikovat kuitenkin pysytellä hyvän matkan päässä meistä. Me ryömimme eteenpäin, ne astelevat kauemmas. Ne pesivät seudulla, joka kuuluu maailman vaikeakulkuisimpiin ja asumattommpiin, mutta eivät ne siitä huolimatta suinkaan aloittelijoita ole, ihmisiä ne ovat nähnet ennenkin. Nautimme kuitenkin niistä matkan päästä pitkään ja perusteellisesti. Lopulta niiden käy kuten kaikkien kahlaajien, niiden kärsivällisyys pettää ja ne lentävät tiehensä." (160-161)

Lundberg kirjoittaa kuvailevasti ja hauskasti. Lukiessa tekee mieli hidastella, että iloa riittäisi pidemmäksi aikaa. Lintujen lisäksi Lundberg kertoo retkeläisten kohtaamisista paikallisväestön kanssa, alueen historiasta ja viittaa yhteiskunnalliseen murrokseen, jota suurvalta kävi läpi retkivuosien aikana.

Hyvän kirjan merkki on sekin, että lukemisen jälkeen alkaa avautua uusia suuntia. Ensinnäkin googlailin kirjassa mainittuja lintuharvinaisuuksia ja löysin samalla kiinnostavia blogeja. Kirjailijaesittelyä lukiessa muistin, että olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joitakin vuosia sitten. Lisäsin kirjan lukulistaan, samoin kuin matkakertomuksessa moneen kertaan mainitun Solzenitsyn Vankileirien saariston. Teos on ajankohtainen sikäli, että uusintapainos ilmestyi hiljattain ja myytiin saman tien loppuun. Tässä kirjaan liittyvä linkki: http://www.gulag.fi/.

Sijoitan Linnunsiivin Siperiaan reilun vuoden aikana syntyneeseen kirjalliseen Amur-jatkumoon. Ensin Markus Nummen Kiinalainen puutarha ja romaanin kuvitteelliset yhteydet Mannerheimin tekemään todelliseen Aasian-matkaan, sitten Kristina Carlsonin upea Maan ääriin, joka perustuu Amurin alueen asutussuunnitelmiin. Ja vielä hankkeeseen osallistuneiden suomalaisten retkestä tehty kiinnostava kirja: F. H. B. Lagus: Amurinmaan retki.

En ole tietoisesti hakeutunut Amur-tekstien ääreen, vaan ne ovat tulleet eteeni muissa yhteyksissä ja poikkeuksetta olleet innostavia lukukokemuksia. Onkohan minulla odotettavissa lisää Amur-yhteyksiä?

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukapungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta oli riemastuttava lukukokemus. Maagisen realismin tunnusmerkit ja vetävä kerronta on loistava yhdistelmä. Jääskeläisen mielikuvitusta ja nokkelia oivalluksia saa ihastella myös Harjukaupungin salakäytävissä.

Kirjan elokuvalliset viittaukset, lapsuuden Viisikko-kesien kuvailu ja nykyhetken vinksahtaneet tapahtumat muodostavat puitteet kiinnostavalle juonelle. Päärynät ja katoilevat sateenvarjot antavat lukijalle hykerryttäviä mahdollisuuksia tulkintoihin.

Tarinan lopussa tapahtuu mielestäni jonkinlainen notkahdus. Lukufiilikseni laimenee. Tympäännyn. Tapahtumia tulee ehkä liikaa tai ne ovat jo liian raflaavia. Ja loppu (minulla oli luettavana rouge), ei, siitä en pitänyt. Kadotinko punaisen langan vai mitä tapahtui?

Kaikesta huolimatta jään odottamaan Jääskeläisen seuraavaa romaania.

Talvipolku

Kevätöinen räntäsade teki viikolla taikoja. Hiutaleet sulivat heti maahan osuessaan. Kapea nurmikaistale jäi kuitenkin valkoiseksi. Lumi toi näkyviin reitin meidän ja naapurin pihojen välillä. Talven aikana polkua pitkin on kuljetettu mm. kananmunia, kirjoja, leivinpaperia, huopiin käärittyjä poikavauvoja, ilmastointiteippiä ja vastaleivottua pullaa. Polkua pitkin on juostu pelaamaan pleikkaria ja hakemaan kaveria ulos. Polun toisesta päästä on löytynyt herkullisia lounaita, innostavia keskusteluja, hiihtolenkkiseuraa, empatiaa yövalvomisesta väsyneelle - ystävä!

Outi Alm: Hemingwayn naiset

Olen aikaisemmin lukenut Outi Almin novelleja. Eräs on jäänyt mieleen, sillä se nauratti makeasti. En muista (yllätys, yllätys) mistä kokoelmasta ja minkä niminen, mutta pitänee etsiä käsiin jollakin kirjastoreissulla.

Sekin on jäänyt arvoitukseksi, mikä sai ostamaan Hemingwayn naiset omaan hyllyyn, mutta siellä se on odottanut lukemista muutaman vuoden. Ensimmäinen lukukerta päättyi alkusivuille. Epäuskottavalta tuntunut aloitus sai silloin jättämään romaanin kesken. Uteliaisuus tarinaa kohtaan kuitenkin voitti, kun naapurini ja ystävättärensä lukivat kirjan.

Hemingwayn naiset kertoo kahden naisen ystävyydestä dialogin keinoin. Maija on juuri eronnut kirjastonhoitaja ja Kaisa elämää nähnyt kahdeksankymppinen. Sattumalta toisiinsa törmänneet naiset tutustuvat toisiinsa ja alkavat tapaamisissaan muistella mennyttä, elämänvalintoja ja ikääntymistä. Kaisan ja Maijan kirjahyllyistä löytyy Hemingwayn tuotantoa. Millä tavalla kirjailija liittyy naisten elämään?

Kirjassa on mielenkiintoisia teemoja, mutta niiden käsittely jää pinnalliseksi ja teemojen yhteydet toisiinsa sitomatta. Hemingwayhin liittyvä juonenkäänne herättää ihmetystä. Lukukokemus jäi silti myönteiseksi, sillä siitä sukeutui miellyttävä keskustelu kotiäitilounaalla. Keksimme kirjaan meitä enemmän miellyttävän loppuratkaisun ja keskustelu naisen rooleista tulee jatkumaan. Jäimme myös miettimään romaaneja joiden pääteema on naisten ystävyys.

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja

"Sade hellitti hitaasti, mutta höyryävä kosteus veti silmälasit tiheään ja läpinäkymättömään huuruun. Kapusimme jyrkänteillä, seisoskelimme hiljaa valtavien ceiba-puiden alla, löysimme tiheiköistä lisää raunioita. Korkeita kukkuloita - mitä ne kätkivät sisäänsä? Lauma hämähäkkiapinoita seurasi meitä, liaanien ja muiden köynnösten varassa ne heilauttivat itsensä puusta puuhun, mutta ne näyttivät olevan vain uteliaita. Mölyapinoiden kumeat huudot jyrähtelivät kuin ukkonen, joka tuntui tulevan samanaikaisesti joka suunnalta." (s. 150)

Sjögrenin Meksikon päiväkirja nostattaa melko varmasti matkakuumeen. Kirjailija kokee matkallaan niin viidakon ja tulivuoret kuin jättimäisen Mexico Cityn. Sjögren kuvailee kiinnostavasti värikkään Meksikon kulttuuria, ihmiskohtaamisia ja keittiön saloja. Makumaailmoista kiinnostunut ilahtuu kirjan loppuun liitetyistä resepteistä. "Meksikon keittiö on huumaa. Se on huumaavan aistillistsa, vilvoittavaa ja polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta - ja maissia. Aina maissia." (s. 239)

Kirjan rento, kiireetön ja pohtiva ote saavat nojatuolimatkaajan viihtymään. Elämänkokemuksen tuoma viisaus ja huumori näkyvät tekstissä. Kokeneena matkaajana Sjögren astelee miljoonakapungin huiskeessa rauhallisin mielin: "Koska en käytä kultakoruja enkä edes kelloa, minun ei tarvitse pelätä että joku ryöstäisi ne minulta. Asunnon puhelinnumeron olen painanut muistiin, en omista käsilaukkua jonka voisi ryöstää. Ulos lähteissäni otan jonkin lähikaupan muovikassin, ostan paikallisen sanomalehden, pistän rahani lehden sisään ja lehden muovikassiin - ja kannan kassia hieman hajamielisesti enkä yhtä mittaa tarkista, onko kaikki tallella." (s. 64)

Aamukävelyllä