Katja Kaukonen: Odelma

Sanasulkia -blogi sai alkunsa talvella 2011. Odotin silloin Poikasta ja samaan aikaan minulta löydettiin aivoaneurysma. Toimenpidettä ei voitu tehdä raskauden vuoksi ja synnytys oli vielä liian aikaista. Alkoi kevään mittainen odotus. Lukeminen ja blogilukupäiväkirjaan kirjoittaminen auttoivat jaksamaan. Poikanen syntyi huhtikuussa ja aneurysma hoidettiin kesäkuussa.

Blogini ensimmäisiä merkintöjä oli Katja Kaukosen Odelma. Uudelleenluin kirjan tällä viikolla. Teksti tuntui entistäkin tiheämmältä. Lauseet ovat täynnä merkityksiä ja avaavat uusia ajatuspolkuja. Kielen kuvallisuus korostui tällä lukukerralla.

Katjalta ilmestyy novellikokoelma Vihkivedet tämän kuun aikana.

Sanasulkia jää nyt tauolle. Kiitos kaikille blogini lukijoille ja täällä vierailleille, olette olleet minulle suuri ilo. En ole ollut kovin aktiivinen kommentoija, mutta kaikkien teidän blogeissa olen vieraillut säännöllisesti.

Lukutuulia!

Jyrki Vainonen: Perintö

Luin heinäkuussa Jyrki Vainosen Linnunpöntön rakentajan. Mainitsin blogitekstin yhteydessä, että olisi mukava lukea jokin hänen romaani. Ei aikaakaan, niin sain tietää, että Perintö löytyy mummin kirjahyllystä.

Kirjan takakansiteksti herättää uteliaisuuden: "Seitsemän kovia kokenutta ihmistä muuttaa puoleksi vuodeksi vanhaan puuhuvilaan pohjoisen meren rannalle, toipumaan vauhtisokeudesta ja etsimään elämälleen uutta suuntaa ja merkitystä. Täysihoitola Muistolan katon alla selittämätön työntyy arkiseen, realismi nyrjähtää surrealismiksi, ja koko ajan taustalla häilyy huvilan entisen omistajan, edesmenneen leskirouva Katarina Bráthin henki."

Täysihoitola Muistolan isäntä Mikael kuulee vieraiden uskomattomat elämäntarinat. Minä puolestani olin suurissa vaikeuksissa henkilöiden kanssa. Menin sekaisin nimissä ja elämäntarinoissa. Sama juttu, kun huomasin jonkin pienen, mutta merkitykselliseksi osoittautuvan yksityiskohdan toistuvan ja jouduin selailemaan kirjaa löytääkseni siihen liittyvän kohdan. Lopulta luin elämäntarinat ominaan,  osittain irti kokonaisuudesta ja Mikaelin sekä täysihoitolan tarinan omanaan.

Pidin siitä, miten Vainonen ujuttaa kuin huomaamatta surrealistisia elementtejä realistiseen kerrontaan. Tyylistä tulee kummallinen tunnelma: näin kaiken kuuluu olla ja tapahtumien edetä. Vainosen toteava kerronta tuntui välillä lattealta ja minun hajanainen lukutapa sai  kadottamaan punaisen langan, joten lukukokemus jäi kalpeaksi. Kirjan ulkoasu puolestaan miellytti minua: upea väri ja onnistunut kansikuva.

Jotkin kirjassa lennähtelevistä siivekkäistä tuntuivat linnunpönttökirjasta tutuilta.

Kesäkäsitöitä

Tohvelit, lanka: Linie bingo, koukku 4

Pussukka koukuille jämäkankaista

Heinäkuun lopussa luetut

Hannu Väisäsen omaan elämään pohjautuvan trilogian ensimmäinen osa odotti hyllyssäni vuosia. Aloitin kirjan pariin kertaan, mutta lukeminen jäi kesken. Kolmas yritys oli heti alkuunsa erilainen. Kerronta ihmaisi mukaansa ja pidin kirjasta paljon.

Väisänen kertoo lapsuustapahtumista yksityiskohtaisesti päähenkilö Anteron kautta. Kasarmimiljöö sekä tuon ajan ja Anteron perheen kasvatusilmapiiri välittyvät lukijalle hyvin. Mielenkiintoisinta oli eläytyä lapsen ajatusmaailmaan ja seurata taiteilijapersoonan kasvua. Trilogian kakkososa Toiset kengät on jo odottamassa lukuvuoroaan.

En ole lukenut aikoihin elämäntaito-oppaita. Ilona Rauhalan naisille suunnattu kokonaiseksi -kirja tuli luettavaksi naapurin suosituksesta. Kiitos M! Yllätys oli iloinen. Kirja on selkeä ja helposti lähestyttävä. Lukiessa saattoi miettiä oman elämän valintoja, sitä mitä tahtoo ja miksi. Kirjan punainen lanka on saada todellinen kosketus omaan itseen. Kuulostaa lattealta itsestäänselvyydeltä, mutta hetki kirjan (tai omien ajatusten) parissa osoittaa, että minuuden olemus vaatii ajoittain tutkiskelua. Kirjassa oli havainnollisia tapausesimerkkejä ja myös Rauhalan omakohtaisia kokemuksia ja oivalluksia.

Myönteistä oli sekin, ettei kirja ollut kepeä "yhdessä yössä muutokseen" -hehkutus, vaan asiatietoon perustuva ja käytännönläheinen. Minulle jäi päällimäisiksi tunnelmiksi aitous ja konstailemattomuus. Saattoi olla, että lukuhetki osui elämässäni erityisen sopivaan ajankohtaan, sillä päätin jatkaa vielä vuoden hoitovapaalla ennen paluuta opetyöhön.

Väisäsen ja Rauhalan jälkeen oli mukava antaa ajatusten lipua omikseen ja viettää hetki tutun dekkaristin seurassa. Seuralainen ei ollut kirjailijan parhaita, mutta sopi tähän hetkeen loistavasti. Pakkasen dekkareita on putkahtanut lukupäiväkirjaani tasaisin väliajoin ja niillä on ollut selkeä paikkansa ns. väliaikalukemisena.

Huolissani huomasin, että olen tainnut lukea Pakkasen koko tuotannon, joten mitä tilalle? Mielellään sarja, jossa esiintyy samoja henkilöitä tai tapahtumat sijoittuvat tiettyyn ympäristöön, juonikuvio on selkeä ja kerronta leppoisaa, voi olla muutakin kuin dekkarisarja. Kirsti Ellilän Kirkko-trilogia oli hyvä, mutta liian lyhyt väliaikaluettavaksi. Onko teillä ehdotuksia?

Rakel Liehu, Jyrki Vainonen, Jo Nesbø

Helsinki-lomaviikon aikana kävin kaksi kertaa Ateneumissa Helene Schjerfbeck-näyttelyssä. Ensimmäisen kerran perheen kanssa ja toisen kerran ystävättären seurassa. Ihastuin erityisesti asetelmiin ja maalausten vihreään väriin.

Rakel Liehun Helene täydensi loistavasti näyttelyn herättämiä tunnelmia ja tutustutti taiteilijan henkilöhistoriaan. Kirja on upea, kuin runo! Liehu maalaa sanoin syvällisen kuvan taiteilijan persoonasta. Helenen elämäntarinan kautta hän kertoo myös tuon ajan taiteilijoista ja Suomen historian käänteistä.

Jyrki Vainosen Linnunpöntönrakentaja on aiheensa lisäksi myös ulkoasultaan houkutteleva kirja. Vainonen on rakentanut elämänsä aikana satoja linnunpönttöjä. Kirjassa hän kertoo kohtaamisistaan lintujen kanssa. Sattumusten kautta lukijalle välittyy luonnon rikkaus ja yllätyksellisyys. Tässä kirjassa selvisi, että myös Vainosen romaaneissa lehahtelee siivekkäitä, joten laitoin lukulistalle nekin.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tullut jo tutuksi. Lumiukko on lukemistani karmaisevin. Jossain vaiheessa tuntui, että juoni karkasi käsistä ja aloin tympääntyä kirjan maailmaan. Saattoi johtua siitäkin, että Helene-kirja jäi elämään ajatuksiin ja vauhdikas dekkari oli liian räväkkä luettava heti perään.

Lomailua eräretkellä ja pääkaupungissa

Riisitunturi

Korouoma

Suomenlinna

Helsingin tuomiokirkko

Kuvasulan mökkikuvia

Lomalla luetut

Kristiina Lähteen esikoisromaani Joku on nukkunut vuoteessani oli ilahduttava lukukokemus. Rosa herää aamulla ja huomaa vieraan miehen asettuneen taloksi. Mies syö aamiaista, lähtee töihin ja palaa iltapäivällä laittamaan ruokaa. Rosa hakee apua selvittääkseen mysteerin. Lääkäri ja poliisi eivät ota asiaa vakavasti, miehen toiminta kuulostaa aivan normaalilta.

Riemastuttava juonikuvio etenee kutkuttavasti ja arvoitus selviää. Valitsin kirjan lomareissulukemiseksi, mutta ahmin sen jo menomatkan aikana. Tämän perusteella aion tutustua Lähteen aiemmin julkaistuihin runokirjoihin.

Ondaatjen Divisadero ei yltänyt Anilin varjon tasolle. Tarina saa alkunsa traagisesta tapahtumasta. Tapahtumaan osallisten nuorten tiet eroavat. Kirjassa kerrotaan kunkin näkökulmasta tulevaisuudesta ja siitä, miten menneisyys vaikuttaa valintoihin. Kirjan rakenne ja sisäkkäiset tarinat tekivät lukemisesta raskaan, vaikka kerronta onkin sujuvaa ja kaunista.

Riina Katajavuoren kirjoituskokoelma Perhehytti oli hykerryttävää luettavaa. Lasten kanssa kohtaa kiperiä kysymyksiä ja vanhemmuus saa usein ymmälleen. On aina yhtä lohdullista lukea, miten samankaltaisia asioita perheissä ihmetellään. Kirjailija sanoittaa arjen pohdinnat niin, että niihin saa etäisyyttä ja monet ärtymystä aiheuttavat asiat alkavat hymyilyttää.

Katajavuoren teksteistä välittyy lapsuuden ja lasten arvostaminen. Turhan usein lapsuusaikaa pidetään jonain, mikä pitää suorittaa ja ohittaa mahdollisimman pian. Monessa yhteydessä (esim. julkiset paikat) lapset koetaan häiriönä ja elämän normaaliutta sekoittavana asiana.

Michael Ondaatje: Anilin varjo

Käyn kirjastossa yleensä kirjalistan kanssa. Löydän kiinnostavaa luettavaa kirjablogeista, ystävien suosituksista ja lehtien kirja-arvosteluista. Kotona tarkistan kirjojen saatavuuden ja käyn napsimassa ne, mitkä ovat saatavilla. Tieto- ja lastenkirjat käyn läpi paikan päällä. Samoin uutuushyllyt. Ondaatjen Anilin varjon luettuani annan ehkä useammin mahdollisuuden yllätyksille.

Otin kirjan luettavaksi takakansitekstin perusteella: "Tässä romaanissa on syy siihen miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää, tähän minä uskon. Tämä on kirjallisuudessa olennaisinta. The Independent." Jokin tuossa mahtipontisuudessa pysäytti. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä tai edes tietoa kirjailijasta. Nimi kuulosti kyllä tutulta ja myöhemmin googlatessa yhdistin Englantilaiseen potilaaseen ja Divisaderoon.
 
Kirja kertoo Anilista, srilankalaissyntyisestä oikeuslääkäristä, joka lähtee ihmisoikeusjärjestön palkkaamana Sri Lankaan. Anil saa työparikseen paikallisen arkeologin, Sarathin. Anil ja Sarath tekevät yllättävän löydön hallituksen vartioimalta muinaishaudalta. Tutkimuksen jatkaminen ja oikeutuksen hakeminen siviiliuhreille sisällissodan runtelemassa maassa osoittautuu vaaralliseksi.

"Vuosikaudet oli jouduttu kokemaan yöllisiä vierailuja, murhia ja sieppauksia keskellä kirkasta päivää. Ei ollut muuta toivoa kuin se, että ne jotka taistelivat, kuluttaisivat voimansa loppuun. Laista oli jäljellä vain usko siihen, että vallanpitäjille joskus voitaisiin kostaa." s. 69

Kirja on monikerroksinen lukukokemus. Kertomalla yhden maan sisällisodasta, Ondaatje kertoo monen muun maan tämän hetkisestä tilanteesta. Selvittämällä yhden uhrin henkilöllisyyttä, Sarath ja Anil uskovat nimeävänsä kaikki muut. Kirja vahvistaa entisestään ihmisoikeusjärjestöjen ja maailmanlaajuisten oikeustoimien työn merkittävyyttä.

Vakavien teemojen lisäksi seurasin jännittyneenä, koko ajan pahinta peläten Anilin ja Sarathin tutkimustyön edistymistä. Samaan aikaan työparin keskinäinen suhde rakentui ja henkilökohtaiset taustat alkoivat avautua. Kirja herätti minussa halun lukea lisää romaaneja jotka liittyvät arkeologiaan tai sijoittuvat kauas historiaan. Kirjailija on tehnyt vaikuttavan taustatyön kuvatakseen arkeologiaa ja oikeuslääketiedettä uskottavasti.

"Hänen työnään oli muuntaa ruumiita rotujen ja ikäryhmien ja paikkakuntien edustajiksi, joskin henkilökohtaisesti mieluisin löytö oli ollut se, kun hän muutama vuosi sitten oli löytänyt Laetolista lähes neljä miljoonaa vuotta vanhoja jalanjälkiä - sian, hyeenan, sarvikuonon ja linnun, merkillisen yhdistelmän 1900 -luvun jäljittäjien tunnistettavaksi. Neljä täysin toisiinsa liittymätöntä otusta oli kävellyt kiireesti yli märän vulkaanisen tuhkan. Päästäkseen pois mistä?" s. 67

Parasta oli kuitenkin Ondaatjen kieli. Se on vetovoimaista, runollisen kaunista ja koskettavaa. Tyylistä tuli mieleen Anna Michaelsin ihana Routaholvi. Romaani imaisi itsensä ihmeelliseen tunnelmaan. Elin kaksi päivää Sri Lankan ihmiskohtaloissa miettien kielen kauneutta ja maailman rujoutta, ihmisyyttä ja toisesta välittämisen voimaa. Kirjassa on upeita ihmiskuvauksia mm. Sarathin lääkäriveli Gamini, epigrafikko Palipana, tieltä pelastettu Gunesena ja juoppo käsityöläinen Ananda.

Anilin varjo muistutti siitä, miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää ja mistä parhaissa lukukokemuksissa on kyse.

Lukukokemus oli niin intensiivinen, että vannotin kotona pitäväni tämän jälkeen lukutauon. Eilen illalla kirjastoreissulla en kuitenkaan malttanut olla nappaamatta Ondaatjen Divisaderoa mukaani. Pitänee sopia jo etukäteen, että luen sitä vain illalla, kun kotipesässä alkaa rauhoittua ;)

Jo Nesbø: Punarinta

Fossumin jälkeen oli vaikea löytää sopivaa luettavaa. Aloitin ainakin neljä romaania, joista Nesbøn Punarinta lähti vetämään. Kirjan juoni oli makuuni liian mutkikas. Lyhyet luvut ja lennokas kerronta saivat kuitenkin ahmimaan asesalakuljetuksen ja toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ympärille kietoutuvan dekkarin.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Varsinaisen rikosjuonen lisäksi seurataan päähenkilö Harry Holen yksityiselämää. Mutkikkaan juonikuvion päätteeksi loppuratkaisu ei ollut kovin selkeä. Jouduin selailemaan kirjan alkuosaa, tarkistamaan nimiä ja tapahtumia.

Kaikesta huolimatta kirja oli sopivaa ajankulua viileään sadepäivään. Muuta hyväksi havaittua sadepäivätekemistä on mm. pitsan leipominen ja lettujen paistaminen. Molemmat puuhat saivat suosiota kotipesässämme.

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

Karin Fossumin uutta romaania kannatti odottaa. Lukukokemus oli erinomainen. Tapahtumat kerrotaan levollisesti päähenkilön näkökulmasta. Jännite säilyi hyvin loppuun saakka. Ja mikä parasta: räiske ja vauhti on korvattu mielen kuvauksella. Kuvailu on tarkkaa, oivaltavaa ja erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Päähenkilö on vanhusten hoivakodissa sairaanhoitajana toimiva Riktor. Yksinäinen mies, joka istuskelee puistonpenkillä tarkkailemassa ihmisiä. Riktorin kohtaamiset toisten kanssa menevät kerta toisensa jälkeen vinoon. Kuolema tuntuu olevan miehen seuralainen niin töissä kuin vapaa-ajalla. Mielen mustuutta selittävää tekijää haetaan uskottavasti lapsuudesta.

Lukijalle tarjotaan sopivasti yllätyskäänteitä. Roiseja ja epäuskottavia kuvauksia ei tästä tarinasta löydy, vaan muutama harkittu, kuin ohimennen kerrottu puistatus. Jännitys syntyy todentuntuisesta ihmiskuvauksesta. Takakansitekstin mukaan: "Minä näen pimeässä ei viiltele väkivalloin vaan menee syvemmälle, pahan tekemisen mieleen."

Romaani on lajityyppinsä parhaimmistoa ja mielestäni Fossumin tähänastisista paras.

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Juhannuksen mökkireissulta mukaamme lähti kaksi kassillista kirjoja. Isäntäväki oli siivonnut kirjahyllyään ja saimme valita "ei-pinosta" mieluisat mukaan. Pakkasen dekkareiden jälkeen valitsin pussikirjoista Hotakaisen uusimman.

Jumalan sana oli harvinaisen pitkästyttävä lukukokemus. Kerronta oli sujuvaa, juonikuvio selkeä ja rakenne mietitty, mutta jotain olennaista puuttui. Välillä torkuin kuin takapenkillä matkaa tekevä Hopeaniemi. Säpsähdin hereille ja peruutin sivuja, luin uudestaan. Eikö tämä jo lopu?

En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, koska halusin tietää loppuratkaisun. Lisäksi  sain mökille tekstiviestin, että varaamani uusin Fossum on noudettavissa kirjastosta. Sitä odotellessa tuli Hotakainen luettua loppuun.

Tässä lukunäyte: "Armas katsoo tietä, se on käärme, jonka päätä ei näe, se on Helsingin Pasilassa. Armas kuuntelee herraa, jonka huulten välissä on unen valkoinen vaahto. Armas vilkaisee peilistä itseään, luomien kosteudesta ja silmäpussien tummuudesta voi laskea ajetut kilometrit ja koetut tunteet. vielä vajaat kaksisataa kilometriä ja perillä on koettava ainakin neljää tunnetta: jännitystä, pelkoa, häpeää ja iloa. Tuleviin tunteisiin voi vaikuttaa tuntemalla niitä etukäteen, sillä tavalla voi leikata osan niiden voimasta. Mutta ajaessa on vaarallista simuloida tunteita esiin, voi hyvinkin olla kohta penkan puolella. Armas päättää vaikuttaa tuleviin tunteisiin järjellä. Tunteet ovat usein niin kovia, että järjellä ei saa niihin edes naarmua. Tunteista puhutaan pehmeitä, vaikka ne ovat kovaa ydintä." (s. 242)

Mökkitie

Outi Pakkanen: Julma kuu, Talvimies

Mökkilukemisena minulla oli kaksi Outi Pakkasen dekkaria. Julma kuu on kirjailijan uusin romaani, joskin se on ilmestynyt aikaisemmin jatkokertomuksena. Tarina rakentuu tuttuun tapaan ihmissuhteiden ympärille. Nainen rakastuu häikäilemättömään mieheen. Suhteen kehittymistä seuraa naapuritalon ikkunassa kiikaroiva, valkean kissan emäntä.

Tunnelma on trillerimäisen tiheä ja sakenee lukijaa koukuttavasti loppua kohti. Mutta loppu, oi joi, se on ihan muuta kuin Pakkaselta odottaisi. Kokonaisuudessaan Julma kuu on poikkeus kirjailijan tuotannossa, vaan ei välttämättä huonolla tavalla.

Talvimies oli tyyliltään tutumpi. Kuuma kesä huipentuu, kun Anna Laine rakastuu. Arvata voi, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää ja tarinan edetessä romaanin henkilöiden suhdeverkosto alkaa selvitä. Kirjassa kokataan runsaasti ja ruokien ohjeet löytyvät kirjan lopusta. Jälleen mainio dekkari.

Juhannusruusun tuoksua järven rannalla

 

                                         

Metsän keskellä, joen äärellä

Tämän viikon merkintöjä lukupäiväkirjasta

Tiina Laitila Kälvemarkin kokoelmasta jäi parhaiten mieleen arvosteluissakin kehuttu ja palkittu Jänis-novelli. Teksti oli henkilökohtainen elämys. Jänis antoi uuden tavan ymmärtää eräs toistuva uniteema.

Anja Snellmanin Ivana B. on ajankohtainen aihe kirjailijuudesta ja julkisuudesta. Lukukokemuksena kirja oli nopea välipala, teema jäi ajatteluttamaan.

Inari Krohnin Muusa kirjahyllyssä on kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu omakuva taiteilijan varhaisvuosilta 50-luvun Helsingissä ja kesäpaikoissa. Suvun ja kulttuuripersoonien kuvailu ihastutti. Tyttökouluajat ovat täynnä värikkäitä sattumuksia. Lumoava kirja!

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Mitä sydän halajaa on talonpoikaispurjehduksen historiaa käsittelevän trilogian kolmas osa. Aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan.

Romaanin alussa kerrotaan tarinan päähenkilön, sosiaaliantropologi Leonora Eskilssonin värikkäästä suvusta. Lundberg kuvailee henkilöitä sydämet sulattavasti. Ei voi kuin huokailla tekstin ilmaisuvoimaa. Etenkin kun alkuosassa käsitellään itseä viime aikoina mietityttänyttä samankaltaisuus - erilaisuus -teemaa.

"Ei ole helppoa myöntää että ulkonäkömme, omituisuutemme, paheemme, se mitä sanotaan temperamentiksi ja persoonallisuudeksi, ei kuulu vain meille vaan myös muille siinä joukossa, johon me itse kuulumme. Jos geenejä ajatellaan eräänlaisina persoonallisuuden sitkeinä rakenteina, modernin yhteiskunnallisen kehityksen alla kulkevia perinteen juonteita on helpompi seurata. Pyrin tutkimuksessani osoittamaan, etteivät talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden huomattavat yhtäläisyydet ole sattuma." (s. 61)

Kirjan keskiosassa siirrytään sukunäkökulmasta yhteiskunnalliselle tasolle. Leonora tekee tutkimusta Ahvenanmaan ohi kulkevasta lauttaliikenteestä.  Lupaavan alun jälkeen loikin paikoitellen keskiosaa, vaikka kuvaus unelmien ja toiveiden kelluttajiin kohdistetuista ylimitoitetuista odotuksista oli sinällään kiinnostavaa luettavaa.

Lopussa lukija palkitaan ylenpalttisesti. Leonora kertoo rakkaudestaan lentopelkoiseen professoriin Bernardiin. Leonora kuvailee heidän suhdetta koomisena oopperana, Leonora Isoldena ja Bernard Tristanina: "Koska Tristan ei kykene visualisoimaan mitään aistitasolla, heillä on sellaista kuin on. Hän näkee Isoldessa vain keski-ikäiseksi ehtineen, hillitysti pukeutuvan ja pystyvän naisen, jonka hän kohtaa maailman lentokentillä. hän ei lainkaan näe mitä kaikkea Isoldella on mukanaan: lehmiä ja lampaita ja pään päällä valkolintujen pilvi, lapsia jokta riippuvat hänen hameissaan, veneitä ja paatteja ja laivoja jotka purjehtivat vanavedessä. Ja taustalla talot rinteillään." (s. 227) Oivaltavaa!

Lundberg kirjoittaa värikkäästi, osuvasti ja viisaasti. Ihastuksissani tilasin kirjailijan tuotantoa Antikasta. Tähän mennessä lukemani perusteella tekstit avaavat mielenkiintoisia ajatuspolkuja, sisältävät sopivasti kiinnostavaa faktatietoa ja ennenkaikkea ovat iso ilo lukea.

Mitronen & Vilkkumaa: Sukkasillaan

Sukkasillaan -kirjassa neuvotaan sukkien neulominen silmukoiden luomisesta kärkikavennuksiin. Perusohjeen lisäksi löytyy 44 sukkaohjetta.

Kirjan alkuosassa on lyhyt historiakatsaus mielenkiintoisine valokuvineen. Suosikkikuvassani kurkijokilainen emäntä kulkee 1930-luvulla kotikujallaan puikkoja helisyttäen. "Toimeliaisuus oli naisen kunnia-asia. Kudin oli kädessä niin kotona kuin kylässäkin ja askareesta toiseen siirtyessä ehti hyvin pyöräyttää muutaman kerroksen sukkaa." (s. 11)

Sateisten iltojen huvina neuloin nämä vuosia sitten aloittamani sukat valmiiksi. Malli on kirjan perusohje ja lanka Gjestalin Maija.

Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Jälleen leppoisa murhamysteeri. Joukko sukulaisia ja ystäviä kokoontuu Marjan kesämökille viettämään juhannusta. Kesäluonto on kauneimmillaan, sauna lämpeää, kuohuviini kuplii lasissa ja ruokapöytä notkuu herkkuja.

Illan mittaan käy ilmi, että juhlijoiden välillä on monenlaisia jännitteitä. Tuikeita katseita ja teräviä sanoja vaihdetaan, jotain myös salataan. Naapurihuvilan asukkaat herättävät voimakkaita tunteita. Juhannuspäivän helteeseen heräävät kaikki paitsi yksi. Murhatutkimus alkaa, mutta suvijuhlan vietto ei siihen pääty.

Kissa kuussa on tasapainoinen, viihdyttävä ja hyvin kerrottu tarina. Kerronnan pääpaino on ihmisten välisten suhteiden tarkastelussa. Taitavasti kuvatussa kesäidyllissä valmistetaan herkullista ruokaa ja syödään niin, että lukijan alkaa tehdä mieli välipalaa.

Kirjan henkeen sopinee tämä sunnuntainen kuva. Ruusukuvioisessa kupissa höyryää musta, vahva Assam-tee, tuoreen täysjyväleivän päällä kotimaista valkohomejuustoa, tuoksuvaa rucolaa, basilikaa ja mehukasta tomaattia.

Yrjö Sepänmaa, Liisa Heikkilä-Palo (toim.): Vesi vetää puoleensa.

Kirja tarkastelee vettä ja vesiluontoa ympäristöestetiikan näkökulmasta. Sisältö koostuu kotimaisten ja kansainvälisten tutkijoiden ja taiteilijoiden puheenvuoroista sekä valokuvista. Artikkelit ovat peräisin Rantasalmella kesällä 2000 järjestetystä Veden estetiikka-konferenssista.

Maapallon pinta-alasta suurin osa on vettä, ihminen on pääasiassa vettä ja biologisesti vesi on välttämätöntä olemassaolollemme. Jossakin vettä on liikaa, toisaalla taas liian vähän. Vesiluonto herättää ihastusta ja pelkoa.

Vesi vetää puoleensa -kirjan artikkelit ovat tieteen ja taiteen vuoropuhelua. Oli yhtä mielenkiintoista lukea luonnontieteellinen selitys lumikiteiden ja ikkunaruutujen jääkukkien synnystä kuin sisäisten kokemusten kautta hankittua tietoa pilvien estetiikasta tai veden mielikuvituksesta. Tästäkin kirjasta löytyy Ulla-Lena Lundbergin artikkeli. Tällä kertaa: "Vesi sosiaalisen konfliktin lähteenä. Kaunokirjallinen näkökulma." 

Monipuolisuutensa ansiosta Vesi vetää puoleensa sopii moneen kertaan selailtavaksi. Sitä voi lukea artikkeli, runo tai kiinnostava tekstipätkä kerrallan. Pelkästään valokuvien katseluun uppoutuu. Kirja onkin kokonaisvaltainen elämys.

Eilen teimme aamukävelyn lähisatamaan. Meri-elementti tuntuu jokiin ja metsiin tottuneelle oudolta, suurelta ja arvaamattomalta. Meressä riittää ihmettelemistä ja tutustumista vielä pitkäksi aikaa.

Kuva lähisatamasta 

Juha Iisak Koivisto (toim.): Eräjuttuja

Juha Iisak Koiviston toimittaman kirjan teemana on erämaaluonto. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: Metsänpoika tahdon olla, Kuukkelin maa ja Tundralla ja sademetsissä.

Ensimmäisen jakson tekstit kertovat suomalaisesta metsästä. Mukaan on otettu katkelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Toinen jakso koostuu eräteksteistä, joissa liikutaan Lapissa mm. Yrjö Kokon Oksasta havupuu halkeaa. Kolmas jakso vie lukijan Suomen ulkopuolelle -tundralle, sademetsään, preerialle ja savannille. Mukana on esimerkiksi lainaukset Robinson Crusoesta ja Ulla-Lena Lundbergin lintumatkasta Siperiaan.

Kiinnostavan aiheen ympärille kerätty tekstikokoelma oli mukava luettava. Kirjassa oli sopivasti sekä fiktiivisiä, että faktatekstejä. Katkelma Seitsemästä veljeksestä jätti kipinän lukea koko kirja. Matti Kettusen Aavesoutaja sai muistelemaan isovanhempien kertomuksia "hammajaisista", elämän merkillisistä sattumuksista. Robinson Crusoe on seikkailuklassikko, joka olisi mukava lukea kokonaan ja kirjailija-tiedemiesten Peter Freuchen Nälkä ja Grzimekin Yö Ngorongoro-kraatterissa olivat huimia selviytymistarinoita. Freuschen teksti sijoittui Grönlantiin ja Grzimekin Afrikkaan.

Tässä kuvapari tämän päivän eväsretkeltä.

Outi Pakkanen: Katso naamion taa

Kotipesässä on podettu viime päivinä ärhäkkää flunssaa. Viikonloppuna oli minun vuoro kääriytyä peiton alle. Mikä tuuri, että kirjastoreissulla olin napannut pari Pakkasen dekkaria kassiini.

Pakkanen taitaa dekkareiden kirjoittamisen. Jouluista (!) tarinaa lukiessani mietin moneen kertaan, miksi kirja toisensa jälkeen jaksaa miellyttää ja viihdyttää. Lukeminen on selkeää, sillä henkilöiden määrä ja tapahtumaympäristö on rajattu. Tässä kirjassa murhaajan motiivi ja henkilöllisyys paljastuivat vasta lopussa. Pakkasen dekkareissa ei ole ylenmäärin raakuuksia, eikä kiemuraisia yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia juonikuvioita. Kerronta on sujuvaa ja henkilökuvaus kiinnostavaa. Ruoanlaittokuvaukset tuovat oman lisänsä tarinoihin.

Kreetta Onkelin Kutsumus -romaanista löytyy satiirisen hauska luonnehdinta tästä cozy mystery -lajityypistä. "Oli ruotsalaisia jäljitteleviä hyvän mielen rikosromaaneja, joissa tapahtui kauheita asioita, mutta siitä huolimatta huomattiin keittää väkevää kahvia, valmistaa voileipiä erilaisilla lisukkeilla, paistaa lampaankyljyksiä, pukeutua sävykkäästi ja lämpimästi ja harjoittaa seksiä mieleisen kumppanin kanssa. Oli dekkareita joissa oli ensimmäisessä luvussa juhlat. Seuraavassa luvusssa oli aamu. Puutarhasta löytyi ruumis. Hyvännäköinen naisetsivät terästi hiusväriä, lenkkeili ja tapasi kaikki, jotka osallistuivat puutarhajuhliin. Näin kului kolmesataa sivua. Toiseksi viimeisessä luvussa hän tuli vessasta ja paljasti murhaajan. Oli mielekästä lukea naisetsivän itsetuntoisesta ja vaihtelevasta elämästä, mutta minkäänlaista ajatusprosessia murhaajan päättelemiseksi ei ollut kirjoitettu." (s. 33-34)

Täällä on kiinnostava artikkeli "Iltapäivätee murhan ja pikkuleipien kera".

Talonpoikanen kevättöissä