Agneta Pleijel: Kevään valoa

Fablesin kakkososaa odotellessa iski lukujumi. Aloitin useita kirjoja, mutta mikään ei lähtenyt vetämään. Otin lopulta varman päälle ja nappasin hyllystäni romaanin, joka edellisellä lukukerralla ihastutti ja jonka olen aikonut lukea uudelleen. Pleijel kirjoittaa nuoren tytön, Ingertin, kautta perheen kulmikkaista ihmissuhteista. Myös mielen säröistä, perhesalaisuuksista ja henkilöhistorian merkityksestä nykyisyyteen.

"Tiesin että me emme olleet aina eläneet tässä kaupungissa. Me olimme tulleet sinne kerran. Heti kun ajattelen tätä näen kuvan. Ensimmäisenä tulee isäni, mustana ja kiiltävänä koppakuoriaisena jolla on kirkkaat siivet. Hän lentää kaupunkiin, viistosti sitä kohti, ja hänen perässään, kädet hänen mustissa koppakuoriaisliepeissään, tulee sinisenkimaltava sudenkorento: äitini Siiri. Sitten minä. Sitten veljeni." (s. 12)

Ingert haluaa ymmärtää aikuisten maailmaa, näkymättömissä olevia asioita: "Meille tapahtui jotakin; en ehkä koskaan saa selville mitä. Tiedän vain että se liittyi jotenkin rakkauteen. Se oli  meille liian suurta." (s. 164)

Kirjan teemat ovat moneen kertaan kirjoitettuja, mutta Pleijel tekee sen omaäänisesti ja taiturimaisesti. Hänen kielensä on kuulasta ja ilmavaa, runollisessa kuvailevuudessa ilmaisuvoimaista. Aloitin kirjan Poikasen aamutorkkujen aikana, jatkoin päiväunilla ja luin loppuun illalla. Uusintalukukerralla pari hämmentävää juonen käännettä latisti lukuliitoa, mutta muuten - upeaa!

PS Tätä kirjoittaessa sain tiedon, että varaamani Fables on saapunut lähikirjastoon. Sinne siis.