Rakel Liehu, Jyrki Vainonen, Jo Nesbø

Helsinki-lomaviikon aikana kävin kaksi kertaa Ateneumissa Helene Schjerfbeck-näyttelyssä. Ensimmäisen kerran perheen kanssa ja toisen kerran ystävättären seurassa. Ihastuin erityisesti asetelmiin ja maalausten vihreään väriin.

Rakel Liehun Helene täydensi loistavasti näyttelyn herättämiä tunnelmia ja tutustutti taiteilijan henkilöhistoriaan. Kirja on upea, kuin runo! Liehu maalaa sanoin syvällisen kuvan taiteilijan persoonasta. Helenen elämäntarinan kautta hän kertoo myös tuon ajan taiteilijoista ja Suomen historian käänteistä.

Jyrki Vainosen Linnunpöntönrakentaja on aiheensa lisäksi myös ulkoasultaan houkutteleva kirja. Vainonen on rakentanut elämänsä aikana satoja linnunpönttöjä. Kirjassa hän kertoo kohtaamisistaan lintujen kanssa. Sattumusten kautta lukijalle välittyy luonnon rikkaus ja yllätyksellisyys. Tässä kirjassa selvisi, että myös Vainosen romaaneissa lehahtelee siivekkäitä, joten laitoin lukulistalle nekin.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tullut jo tutuksi. Lumiukko on lukemistani karmaisevin. Jossain vaiheessa tuntui, että juoni karkasi käsistä ja aloin tympääntyä kirjan maailmaan. Saattoi johtua siitäkin, että Helene-kirja jäi elämään ajatuksiin ja vauhdikas dekkari oli liian räväkkä luettava heti perään.

Lomailua eräretkellä ja pääkaupungissa

Riisitunturi

Korouoma

Suomenlinna

Helsingin tuomiokirkko

Kuvasulan mökkikuvia

Lomalla luetut

Kristiina Lähteen esikoisromaani Joku on nukkunut vuoteessani oli ilahduttava lukukokemus. Rosa herää aamulla ja huomaa vieraan miehen asettuneen taloksi. Mies syö aamiaista, lähtee töihin ja palaa iltapäivällä laittamaan ruokaa. Rosa hakee apua selvittääkseen mysteerin. Lääkäri ja poliisi eivät ota asiaa vakavasti, miehen toiminta kuulostaa aivan normaalilta.

Riemastuttava juonikuvio etenee kutkuttavasti ja arvoitus selviää. Valitsin kirjan lomareissulukemiseksi, mutta ahmin sen jo menomatkan aikana. Tämän perusteella aion tutustua Lähteen aiemmin julkaistuihin runokirjoihin.

Ondaatjen Divisadero ei yltänyt Anilin varjon tasolle. Tarina saa alkunsa traagisesta tapahtumasta. Tapahtumaan osallisten nuorten tiet eroavat. Kirjassa kerrotaan kunkin näkökulmasta tulevaisuudesta ja siitä, miten menneisyys vaikuttaa valintoihin. Kirjan rakenne ja sisäkkäiset tarinat tekivät lukemisesta raskaan, vaikka kerronta onkin sujuvaa ja kaunista.

Riina Katajavuoren kirjoituskokoelma Perhehytti oli hykerryttävää luettavaa. Lasten kanssa kohtaa kiperiä kysymyksiä ja vanhemmuus saa usein ymmälleen. On aina yhtä lohdullista lukea, miten samankaltaisia asioita perheissä ihmetellään. Kirjailija sanoittaa arjen pohdinnat niin, että niihin saa etäisyyttä ja monet ärtymystä aiheuttavat asiat alkavat hymyilyttää.

Katajavuoren teksteistä välittyy lapsuuden ja lasten arvostaminen. Turhan usein lapsuusaikaa pidetään jonain, mikä pitää suorittaa ja ohittaa mahdollisimman pian. Monessa yhteydessä (esim. julkiset paikat) lapset koetaan häiriönä ja elämän normaaliutta sekoittavana asiana.

Michael Ondaatje: Anilin varjo

Käyn kirjastossa yleensä kirjalistan kanssa. Löydän kiinnostavaa luettavaa kirjablogeista, ystävien suosituksista ja lehtien kirja-arvosteluista. Kotona tarkistan kirjojen saatavuuden ja käyn napsimassa ne, mitkä ovat saatavilla. Tieto- ja lastenkirjat käyn läpi paikan päällä. Samoin uutuushyllyt. Ondaatjen Anilin varjon luettuani annan ehkä useammin mahdollisuuden yllätyksille.

Otin kirjan luettavaksi takakansitekstin perusteella: "Tässä romaanissa on syy siihen miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää, tähän minä uskon. Tämä on kirjallisuudessa olennaisinta. The Independent." Jokin tuossa mahtipontisuudessa pysäytti. Minulla ei ollut ennakkokäsityksiä tai edes tietoa kirjailijasta. Nimi kuulosti kyllä tutulta ja myöhemmin googlatessa yhdistin Englantilaiseen potilaaseen ja Divisaderoon.
 
Kirja kertoo Anilista, srilankalaissyntyisestä oikeuslääkäristä, joka lähtee ihmisoikeusjärjestön palkkaamana Sri Lankaan. Anil saa työparikseen paikallisen arkeologin, Sarathin. Anil ja Sarath tekevät yllättävän löydön hallituksen vartioimalta muinaishaudalta. Tutkimuksen jatkaminen ja oikeutuksen hakeminen siviiliuhreille sisällissodan runtelemassa maassa osoittautuu vaaralliseksi.

"Vuosikaudet oli jouduttu kokemaan yöllisiä vierailuja, murhia ja sieppauksia keskellä kirkasta päivää. Ei ollut muuta toivoa kuin se, että ne jotka taistelivat, kuluttaisivat voimansa loppuun. Laista oli jäljellä vain usko siihen, että vallanpitäjille joskus voitaisiin kostaa." s. 69

Kirja on monikerroksinen lukukokemus. Kertomalla yhden maan sisällisodasta, Ondaatje kertoo monen muun maan tämän hetkisestä tilanteesta. Selvittämällä yhden uhrin henkilöllisyyttä, Sarath ja Anil uskovat nimeävänsä kaikki muut. Kirja vahvistaa entisestään ihmisoikeusjärjestöjen ja maailmanlaajuisten oikeustoimien työn merkittävyyttä.

Vakavien teemojen lisäksi seurasin jännittyneenä, koko ajan pahinta peläten Anilin ja Sarathin tutkimustyön edistymistä. Samaan aikaan työparin keskinäinen suhde rakentui ja henkilökohtaiset taustat alkoivat avautua. Kirja herätti minussa halun lukea lisää romaaneja jotka liittyvät arkeologiaan tai sijoittuvat kauas historiaan. Kirjailija on tehnyt vaikuttavan taustatyön kuvatakseen arkeologiaa ja oikeuslääketiedettä uskottavasti.

"Hänen työnään oli muuntaa ruumiita rotujen ja ikäryhmien ja paikkakuntien edustajiksi, joskin henkilökohtaisesti mieluisin löytö oli ollut se, kun hän muutama vuosi sitten oli löytänyt Laetolista lähes neljä miljoonaa vuotta vanhoja jalanjälkiä - sian, hyeenan, sarvikuonon ja linnun, merkillisen yhdistelmän 1900 -luvun jäljittäjien tunnistettavaksi. Neljä täysin toisiinsa liittymätöntä otusta oli kävellyt kiireesti yli märän vulkaanisen tuhkan. Päästäkseen pois mistä?" s. 67

Parasta oli kuitenkin Ondaatjen kieli. Se on vetovoimaista, runollisen kaunista ja koskettavaa. Tyylistä tuli mieleen Anna Michaelsin ihana Routaholvi. Romaani imaisi itsensä ihmeelliseen tunnelmaan. Elin kaksi päivää Sri Lankan ihmiskohtaloissa miettien kielen kauneutta ja maailman rujoutta, ihmisyyttä ja toisesta välittämisen voimaa. Kirjassa on upeita ihmiskuvauksia mm. Sarathin lääkäriveli Gamini, epigrafikko Palipana, tieltä pelastettu Gunesena ja juoppo käsityöläinen Ananda.

Anilin varjo muistutti siitä, miksi luen, miksi kirjallisuus on tärkeää ja mistä parhaissa lukukokemuksissa on kyse.

Lukukokemus oli niin intensiivinen, että vannotin kotona pitäväni tämän jälkeen lukutauon. Eilen illalla kirjastoreissulla en kuitenkaan malttanut olla nappaamatta Ondaatjen Divisaderoa mukaani. Pitänee sopia jo etukäteen, että luen sitä vain illalla, kun kotipesässä alkaa rauhoittua ;)

Jo Nesbø: Punarinta

Fossumin jälkeen oli vaikea löytää sopivaa luettavaa. Aloitin ainakin neljä romaania, joista Nesbøn Punarinta lähti vetämään. Kirjan juoni oli makuuni liian mutkikas. Lyhyet luvut ja lennokas kerronta saivat kuitenkin ahmimaan asesalakuljetuksen ja toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ympärille kietoutuvan dekkarin.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Varsinaisen rikosjuonen lisäksi seurataan päähenkilö Harry Holen yksityiselämää. Mutkikkaan juonikuvion päätteeksi loppuratkaisu ei ollut kovin selkeä. Jouduin selailemaan kirjan alkuosaa, tarkistamaan nimiä ja tapahtumia.

Kaikesta huolimatta kirja oli sopivaa ajankulua viileään sadepäivään. Muuta hyväksi havaittua sadepäivätekemistä on mm. pitsan leipominen ja lettujen paistaminen. Molemmat puuhat saivat suosiota kotipesässämme.

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

Karin Fossumin uutta romaania kannatti odottaa. Lukukokemus oli erinomainen. Tapahtumat kerrotaan levollisesti päähenkilön näkökulmasta. Jännite säilyi hyvin loppuun saakka. Ja mikä parasta: räiske ja vauhti on korvattu mielen kuvauksella. Kuvailu on tarkkaa, oivaltavaa ja erittäin mielenkiintoista luettavaa.

Päähenkilö on vanhusten hoivakodissa sairaanhoitajana toimiva Riktor. Yksinäinen mies, joka istuskelee puistonpenkillä tarkkailemassa ihmisiä. Riktorin kohtaamiset toisten kanssa menevät kerta toisensa jälkeen vinoon. Kuolema tuntuu olevan miehen seuralainen niin töissä kuin vapaa-ajalla. Mielen mustuutta selittävää tekijää haetaan uskottavasti lapsuudesta.

Lukijalle tarjotaan sopivasti yllätyskäänteitä. Roiseja ja epäuskottavia kuvauksia ei tästä tarinasta löydy, vaan muutama harkittu, kuin ohimennen kerrottu puistatus. Jännitys syntyy todentuntuisesta ihmiskuvauksesta. Takakansitekstin mukaan: "Minä näen pimeässä ei viiltele väkivalloin vaan menee syvemmälle, pahan tekemisen mieleen."

Romaani on lajityyppinsä parhaimmistoa ja mielestäni Fossumin tähänastisista paras.