toukokuuta 16, 2011

Pia Ingström: Äitiä ikävä


Kuvasulka halusi ilahduttaa minua äitienpäivänä kirjalahjalla. Säilyttääkseen lahjan yllätyksenä hän ei kysellyt toiveitani, vaan oli antanut kirjakaupan myyjälle avainsanoja: suomenruotsalaiset kirjailijat, Jansson, Schoultz, Bargum. Pakettiin kääriytyi Pia Ingströmin Äitiä ikävä. Mainio valinta ja täydellinen yllätys!

Kirjoittaja on Hufvudstadsbladetin kulttuuritoimittaja ja häneltä on aikaisemmin suomennettu haastatteluteos Lentävä feministi, joka käsittelee feminististä liikettä 1970 -luvun Suomessa. Äitiä ikävä jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Ingström kuvailee elämäänsä ennen perheen perustamista ja toisessa osassa jäljittää vastausta kysymykseen kuka äiti oli.

Ingstöm kertoo elämästään avoimesti ja rehellisesti lainaten nuoruuden päiväkirjojaan. Lukiessa mietin omaa päiväkirjakirjoittamista, taukoja ja aktiivisia kirjoitusvaiheita. Myös sitä, haluanko säilyttää päiväkirjani ja kuka niitä mahdollisesti lukee.

"Lakkasin lähes täysin kirjoittamasta päiväkirjaa, kun tapasin Mikin, ja kokonaan heti kun ensimmäinen poikani syntyi. Käsinkosketeltava ja arkinen läheisyys perheessä muutti sisäisen ääneni niin, etten tunnistanut enkä saanut sitä enää paperille. Sittemmin muunlainen kirjoittaminen - kirjallisuuskritiikit, akateemiset tekstit, toimittajan työ - vei kaiken ajan. Moniin vuosiin en uskaltanut edes koskea päiväkirjoihini, sillä ne tuntuivat niin tuskallisen noloilta, että olisin vain halunnut tuhota ne. Mutta kunnollista nahkaselkäistä, käsinsidottua kirjaa ei voi hävittää ihan oin vain. Nykyään olen suvaitsevaisempi, lähes sentimentaalinen nuorta itseäni kohtaan, ja kunnioitan suuresti kunnon käsityötä (Kalevin)." (s. 102)

Ingströmin kerronta työkokemuksistaan pitkäaikaissairaanhoidossa koskettaa ja herättää ajatuksia.

  "-, ymmärsin, että parantumaton psyykkinen sairaus, vanhuus ja seniiliys eivät automaattisesti tarkoita ahdistusta ja kärsimystä. Kroonikko-osastolla on arvokkuutensa ja onnellisuutensa aivan kuin nöyryytyksensä ja tragiikkansa. Dementian mystinen ikuinen nykyhetki voi olla hyvällä hoidolla kaunis. Kannattaa lakata ihmisen kynnet, vaikka olisi juuri kuurannut niiden alta silkkaa paskaa. inhimillinen arvokkuus pidetään vaikeissa olosuhteissa yllä inhimillisillä sopimuksilla ja hyvällä hoitoetiikalla. Sillä, joka laskee vaippohinsa, on yhä oikeus tulla kutsutuksi herraksi tai rouvaksi tai neidiksi." (s. 97)

2 kommenttia:

Kirsi Hietanen kirjoitti...

Voi, tämä on ihana kirja! Luin tämän juuri sen ilemstyttyä ja esittelin silloin vetämässäni lukupiirissä. Aiheutti melkoisen kyyneltulvan, koska sysäys kirjan kirjoittamiseen (äidin ikävä) puhuttelee kaikkia.

Sanasulka kirjoitti...

Kiitos vierailusta blogissani, Kirsi. Kirjan aihe on tosiaan meitä kaikkia koskettava. "Äiti" herättää tunteiden kirjon.