"Olin viisitoistavuotias, kun sanoin Eijalle ja Ritvalle, että en viitsi lähteä pelaamaan pienoisgolfia niiden kanssa. Menin metsään yksin. Aurinko paistoi, maassa läikehtivät valot ja varjot, tuuli huojutti puita, notkopaikoissa ja tiheiden kuusien alla oli likaista lunta. Painoin kämmenet maahan ja tunsin havunneulaset ihoa vasten, räpyttelin silmiäni valossa, hämmästyin sen kirkkautta ja ilahduin kun oli niin kaunista ja hyväntuoksuista. Ei siinä sen kummempaa tapahtunut, kosketin vain maata ja tunsin että olin olemassa." (s. 105)
