syyskuuta 28, 2011

Annamari Marttinen: Ero

Ero on Marttisen viides romaani. Paria aikaisempaa olen aloittanut, mutta ovat jääneet kesken. Tämän luin hujauksessa. Kirja on helppo lukuromaani. Kirjan aihe ei ole helppo - avioero.

Romaanissa kuvataan Ellenin näkökulmasta erään avioliiton loppuvaiheita ja naisen elämää eron jälkeen. Ellen pohtii eron syitä, tuntee syyllisyyttä, tekee itselle uusia asioita, kaipaa miehen seuraa ja käy läpi kipeitä kysymyksiä eroryhmässä. Marttinen käsittelee aihetta hyvin realistisesti, muttei avaa uusia näkökulmia.

Aloitin Göran Tunströmin Jouluoratorion ja taidan lukea kirjaa, joka nousee humauksessa muutaman suosikkikirjani joukkoon. Harvoin tulee vastaan näin loistava romaani. Tässä maistiainen (ja näitä riittää lähes joka sivulle):

"Avata paksun kirjan ja uppoutua siihen! Viidakko yhdellä sivulla, vuolas virta toisella. Kukaan ei pääse käsiksi pienellä kallionkielekkeellä Pisteen ja Ison kirjaimen välissä. Siiran lailla hän voi livahtaa paperin ja sanan väliin, maata hiljaa, välistä  tirkistää sieltä. Hän voi kutitella sanoja selästä niin että vain hän itse kuulee niiden naurun. Hän voi kuljeskella sanan metsässä, jossa valo niin kauniisti leikkii, ja nähdä jokaisen tekstinmutkan takana jotakin uutta: sanoja kuin holvikaaria, kuin puunlatvoja, kuin ruumiita ja tulenliekkejä. Tuntemattomat eläimet liikkuvat äännellen tavoin joita hän ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Siellä on salattuja kaupunkeja, kyliä, merkillisiä laivoja ja ihmisiä jotka keskustelevat monin eri tavoin. Siellä on aikuisia ihmisiä ja jo kuolleita, ja kaikki he opettavat hänelle sellaista mitä hänen ei ehä vielä tulisi tietää. Siellä on paljon sellaista mitä hän ei ymmärrä ja se ilahduttaa häntä kaikkein eniten, sillä silloinhan hänen edessään on maailma johon hänen on päästävä. Käsittämätön on parasta, eli kuten hän on eräänä päivänä kirjoittava: 'Minä en tiedä, siksi minun on kuljettava eteenpäin.'" (s. 49)

Tätä luetaan myös muualla, täällä :)

syyskuuta 25, 2011

Bo Carpelan: Kesän varjot

Carpelanilta on ilmestynyt postuumisti Lehtiä syksyn arkistosta. Kävin kirjakaupassa katselemassa kirjan upeaa kantta, mutten vielä ostanut. Katja on jo saanut omansa ja odotukset kirjan suhteen ovat korkealla minullakin.

Loppuviikosta uudelleenluin Carpelanin palkitun romaanin Kesän varjot. Mattias tekee matkan lapsuuden taloon Bergiin ja sen maisemiin. Hän muistelee sotakesän kipeitä tapahtumia, erityisesti sitä, joka painaa yhä hänen mieltään.

Kirja on upea. Huomasin, että ensimmäisellä lukukerralla juoni imaisi mukaansa. Tällä lukukerralla löysin talo-teeman, erilaiset tavat kuvata kuuta, viittaukset puiden lehtiin, valot ja varjot, peilin, valokuvauksen ja elämänkokemusta omaavien naisten, Sonjan, Ainan ja Elnan, mietteet.

"Oppiiko sitä mitään epäonnistumisistaan? Mitä kokemukset muka opettavat? Pari peukalosääntöä: Terveillä on antaa hyviä neuvoja sairaille. Rikkailla on hyviä neuvoja köyhille. Vahvoilla heikoille ja aroille. Kunnianhimoisilla niille jotka etsivät omaa tietään, etsivät etsimistään koko elämänsä ajan. Sonja irvistää, paljastaa keltaiset hampaansa: Viisauksia! Ainoa mikä pätee on että antaa vähän lämpöä kanssaihmisilleen. Jos on mistä antaa." (s. 72)

"Ihmisissä, jotka antavat mieluummin kuin ottavat, on aina jotakin salaperäistä, heillä on jokin harvinainen lahja. Hyvyys - voiko lainkaan puhua hyvyydestä maailmassa, jota hallitsevat nopeat leikkaukset, terävät kyynärpäät ja raha? On sitä paitsi myös kovaa hyvyyttä. Selvät sävelet. ---Mitä me tästä opimme? Emme yhtään mitään. Ehkä jotain sentään, minä sanon. Ottamaan vastaan. Säilyttämään sen mikä on hyvää." (s. 105)

Carpelanin runollinen ilmaisu vaatii avautuakseen joissakin kohti useamman lukukerran. Ihmissuhteista hän ei kerro kaikkea, vaan lukija saa hyvällä tavalla oivaltaa itse. Carpelan luo vahvoja tunnelmia, kuljettaa lukijaa hetkestä toiseen, kertoo jonkin yksittäisen tapahtuman ja paljastaa jotain, mutta jättää paljon sanomatta.

"Kysyit, mitä minä tuhersin lehtiööni kun olin lapsi, minä sanon. Ja tuherran edelleenkin, kyllä vain. Joskus tuntuu kuin minä omassa pimiössäni voisin saada kehitetyksi esiin jotakin pysyvää aivan arkisista asioista. Tuulessa lentävistä syksyn lehdistä, esimerkiksi. Niillä on oma elämänsä, oma irrationaalinen logiikkansa. Niihin ei yksikään luuta pysty." (s. 96)

Suolenkillä


Aamulla ei tarvinnut kauan miettiä mitä tehtäisiin. Muistissa oli viime viikonlopun onnistuneet retket ja sää oli mitä mainioin. Lähdöstä tuli sähäkkä: lounasvalmistelut kotipesäläisille, eväät itselle ja Poikasen aamutouhut. Jonkin matkaa ajettuamme huomasimme, että unohdimme kiikarit. Kun luontopolun parkkipaikka oli täynnä autoja, huokaisimme, mitähän tästä tulee.

Tuli upea lenkki. Kävelimme seitsemän kilometriä nauttien syysluonnosta. Metsä tuoksui siltä, että kesä on jo jäänyt taakse. Lehtien keltainen väri tuikahteli vihreää vasten. Syksyisellä suolla oli tilaa ajatusten lennättämiseen. Ohitimme reitin taukopaikat, sillä liinassa uinaileva Poikanen oli sitä mieltä, että vauhtia pitää olla. Komento sopi meille hyvin. Vauhdikas kävely on nautinnollista, flow'ta parhaimmillaan. Hyvät eväät kuuluvat retkeen ja tänään teet nautittiin ulkoilun päätteeksi auton takakontissa.

Teetauko takakontissa hymyilytti Poikasta.

syyskuuta 23, 2011

Håkan Nesser: Ewa Morenon juttu

Kirjan pääosassa on rikostarkastaja Ewa Moreno. Isä ja tytär katoavat, rannalta löytyy ruumis. Tapahtumilla on yhteys kuusitoista vuotta aiemmin murhatun Winnie Maasin tapaukseen, mutta mitä silloin oikeastaan tapahtui? Lomaileva Moreno ei voi olla tutkimatta arvoitusta.

Ewa Morenon juttu on tähän mennessä paras Nesserin dekkari. Juoni pysyi jäntevänä ja kiinnostavana loppuun asti. Tarinassa ei ole tyhjäkäyntiä, eikä loppuratkaisu ole niin epäuskottava kuin aiemmin lukemissani.

Luen sarjaa nurinkurisessa järjestyksessä, mutta lukuiloa ei latista, vaikka tiedän asioita joita ei kuuluisi vielä tietää. Monet sarjan vakiohenkilöt ovat tulleet tutuiksi. Nyt kiinnostaisi lukea sellainen juttu, jossa Van Veeteren itse toimii aktiivisesti mukana tutkimuksissa.

syyskuuta 22, 2011

Poikasen ensimmäinen luontoretki

Lintutornilla.
 Isi, missä se ruskosuohaukka liitää?

Varjot pitenevät.
Kuvat otti Sanasulka.

syyskuuta 19, 2011

Norjalaista nykykirjallisuutta





Jan Kjaerstad: Rakkauden merkit ja Viettelijä. Johan Harstad: Ambulanssi. Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Kaikki jäivät kesken. Kömpelö juoni, teema ei kiinnostanut tai kerrontatapa ei miellyttänyt. Eniten olin yllättynyt Pettersonin uusimmasta. Edellinen, Hevosvarkaat, oli vahvatunnelmainen ja selkeästi rajattu tarina. Tässä kerronta oli töksähtelevää ja harhautui mielestäni epäolennaisille sivupoluille.

Kaikki kolme kirjailijaa ovat kotimaassaan suosittuja ja ympäri Eurooppaa palkittuja. Viettelijän takakansitekstissä kerrotaan näin: "Viettelijä avaa yhden pohjoismaisen nykykirjallisuuden suurteoksista..." Petterson puolestaan "...on kansainvälisesti suurin kirjallinen sensaatio Pohjolassa sitten Peter Hoegin." Ja Harstadin Buzz Aldrin - taviksena olemisen taito, on käännetty yli kymmenelle kielelle.









syyskuuta 16, 2011

Erlend Loe: L

Askildsen, Petterson ja nyt Loe. Tutustuminen norjalaiseen kirjallisuuteen jatkuu. Omasta hyllystä löytyi Erlend Loen L. Kirjan päähenkilö Erlend haluaa viedä Norjan maailmankartalle. Hän saa idean imigraatioteoriaan luistellessaan Lianvannetilla. Teorian mukaan Tyynimeri on ollut joskus jäässä. Suotuisten tuulten avustuksella Etelä-Amerikan intiaanit ovat luistelleet jäätä pitkin ja asuttaneet Etelämeren saaret.

Erlend kerää tutkimusmatkaa varten seitsenhenkisen ryhmän. Hanke on hyvässä myötätuulessa ja Manuaen saari ottaa tulijat vastaan. Ryhmä joutuu koetukselle luonnonolosuhteiden kanssa, etenkin kun kahvi ja tupakka uhkaavat loppua. Tutkimustyön lisäksi miehet kuluttavat aikaa mm. vertailemalla erilaisia hallintomuotoja roolipelin avulla ja "katselemalla elokuvia". Teoriaa tukevaa aineistoa, kuten luistimia, on vaikea löytää, mutta se ei lannista Erlendia, joka tuntuu keksivän selityksiä ja löytävän uusia teorioita poikamaisen valloittavaan tapaan.

Tarina on kiehtova, täynnä lukijaa huvittavaa ironiaa. Seikkailukertomusten ja retkeilyn ystävänä nautin valmisteluista, varustelistoista ja suunnitelmista. Saarikuvaus itsessään oli paikoitellen pitkästyttävä. Viittaukset Heyerdahliin saivat hakemaan varastolaatikkoon pakatun, Kon-Tiki: Lautalla yli Tyynenmeren. Ilmeisesti Erlend Loe sekoitti faktaa ja fiktiota, sillä kirjaan liitettyjen valokuvien perusteella Erlend ystävineen todella teki saarimatkan ;)

Sain kirjastosta Per Pettersonin uusimman romaanin, mutta sitä ennen jotain muuta - norjalaista!

syyskuuta 15, 2011

Kirsti Ellilä: Pappia kyydissä

Välikirjan vuoro
Takakannen luonnehdinta: "viiltävän hauska viihderomaani", ei kuulostanut lainkaan lupaavalta. Olen aloittanut useita viihderomaaneja ja tainnut jättää lähes kaikki kesken. Silti aika ajoin tulee mieleen, että olisi mukava lukea mutkatonta ja helppoa tekstiä, esimerkiksi silloin, kun heijailen Poikasta päiväunille.

Kirjan päähenkilö Matleena on hankkinut teologisen koulutuksen, mutta sopivan työpaikan löytäminen on vaikeaa, koska hän ja pappimiehensä Aulis vastustavat naispappeutta. Kolme lasta, lemmikkieläimet ja talovanhus pitävät Matleenan tiukasti kiinni arjessa. Vähän liian tiukasti, sillä Matleenan mielessä alkaa itää, että asiat voisivat olla toisin...

Pappia kyydissä yllätti iloisesti. Päähenkilö oli rakennettu inhimilliseksi ja juonen sijoittaminen hengelliseen viitekehykseen poikkesi tavanomaisesta. Teemat olivat helposti lähestyttäviä ja herättivät ajatuksia. Ellilä taitaa tuntea aiheen, sillä niin elävästi ja osuvasti hän siitä kirjoittaa. Varmasti tulee luettua myös kaksi seuraavaa osaa.

syyskuuta 12, 2011

Per Petterson: Hevosvarkaat

Norjalaisen Pettersonin palkittu kirja Hevosvarkaat on ollut esillä lehdissä ja kirjablogeissa. Kerran taisin aloittaa, mutta jäi silloin kesken. Nyt huomasin, että kirja oli saatavana pokkarina ja ostin itselle uutta lukuyritystä varten. Kyllä tämän seurassa kelpasi viettää viikonlopun lukuhetkiä.

Hevosvarkaat on kertomus isästä ja pojasta. Miesnäkökulma siis tässäkin. Vahvatunnelmaisessa tarinassa erakoitunut vanhus, Trond, muistelee joen varrella vietettyä lapsuuskesää ja sen dramaattisia tapahtumia. Pettersonin pitkät lauseet soljuvat imaisten lukijan vuosikymmenten takaisten tapahtumien jännitteiseen ilmapiiriin. Levollisuudessaan nautittavaa oli myös nykyhetkeen sijoittuva Trondin arkielämän kuvaus.

Pettersonin uusin, Kirottu ajan katoava virta, pääsi lukulistalle. Mitä muuta Norjasta tulee? Karin Fossum ainakin...

syyskuuta 10, 2011

James Ellroy: Hillikerin kirous

James Ellroy toteaa omaelämäkertansa toisessa osassa: "Minä olen selvinnyt ihan hyvin." Ellroy vyöryttää vimmaisesti tarinaansa: äiti murhattiin, kun poika oli kymmenvuotias, päihdekierre, rikoksia, pakkomielteitä, mielen horjumista, kirjoittamista ja naisia. Naiset ovat Ellroyn elämän valtiattaria, velhottaria ja pelastajattaria. Kirjailijan elämä on ollut maanista syöksyä hekuman huipulta epätoivon syövereihin.

Ellroy luottaa lukijaansa, hän ei selittele eikä kaunistele. Hän kertoo tarinansa lyhyin päälausein. Tyyli on ryöppyävää, voimakasta ja vetää mukaansa. Lukemisen jälkeen kerronnan maaninen rytmi takoo päässä.

Ellroyn omintakeinen tyyli on ollut kääntäjälle (Juha Ahokas) haastavaa. Alkuperäiskielellä kirjan lukenut ystäväni herätti uteliaisuuteni kommentoimalla suomennosta. Aloin epäillä, että ainakin tämän kirjan kohdalla menetin jotain tyytymällä käännökseen. Aion uudelleenlukea muutamia kohtia englanninkielisestä.

Mietin taas kerran, tottuisinko lukemaan muulla kuin omalla äidinkielellä. Tieteelliset julkaisut menevät, samoin lehtiartikkelit ja blogitekstit. Entä kaunokirjallisuus? Epäilen, mutta uteliaana aion ainakin yrittää. Sopiva aloitus voisi olla vaikka Ellroyn nykyisen kumppanin, Erika Schickelin tekstikokoelma "You're Not the Boss of me: Adventures of the Modern Mom." 

syyskuuta 07, 2011

Kjell Askildsen: Thomas F:n viimeiset julkiset tunnustukset

Kirjatilauksien saapumista odotellessa valitsin omasta hyllystä norjalaisen Askildsenin novelleja. Kokoelmassa on 123 sivua ja 12 novellia. Tyylitaituri Askildsen ei tuhlaile sanoja, vaan käyttää niistä jokaisen harkiten. Novellien päähenkilö on 90 -vuotias Thomas F. Tarinat kertovat lyhyistä kohtaamisista ja erakoituneen vanhuksen arkisista sattumuksista. Tekstien "lopun edellä" olevasta tunnelmasta huolimatta tarkka kerronta ja vähäeleinen ironia saavat lukijan hymähtelemään.

"...maailmassa oli turhan monia sanoja liikkeellä, eikä sillä, joka puhuu paljon, ole sana hallussaan." (s. 69)

Lyhyet tekstit toimivat hyvin Poikasen päiväunien aikana luettavaksi. Sujautin kirjan mukaan vaunulenkille ja istahdin merenrannalle muutaman novellin ajaksi. Loput tuli luettua kotipihalla vaunua heijatessa :)

Askildsenilta on suomennettu ainakin novellikokoelmat Suuri autio maisema ja Tessalonikin koirat, sekä pienoisromaani Saari.

syyskuuta 05, 2011

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

"Maailmassa sattuu vahinkoja", sanoo kokki Dominic Baciagalupo. Twisted Riverin rannalle syntyneessä tukinuittajien yhteisössä tapahtuu kohtalokas vahinko, joka muuttaa kokin ja hänen poikansa elämän tuleviksi vuosikymmeniksi. Kirja on tunteikas tarina kolmen sukupolven isistä ja pojista, sekä elämänikäisestä ystävyydestä.

Irvingille tuttuun tapaan monet henkilöhahmot ovat erikoisia ja tapahtumat mielikuvituksellisia. Juonen punainen lanka säilyy hyvin kuusisataa sivua ja solmiutuu lopussa taidokkaasti alun tapahtumiin. Upea lukuromaani.

Kirjassa tehdään hurjat määrät ruokaa, valurautainen paistinpannu liittyy keskeisesti tapahtumiin ja ravintoloiden ruokalistat tulevat tutuiksi. Ensimmäinen lukunäyte tukkikämppäkeittiöstä:

"Maailmassa sattui vahinkoja, kokki ajatteli. Keittiössä piti kiirettä. Aamiaisella tarjottu lammasmuhennos saisi kelvata myös illallisella. Lisäksi hän oli tehnyt kahvihernekeittoa (katolilaisille) ja hirvipaistia porkkanoiden ja helmisipulien kanssa. Ja kyllä, keittiössä oli myös helvetin iso kattilallinen papuja ja iänikuista persiljalla maustettua hernerokkaa. Mutta oli tarjolla muutakin joka poikkesi hiukan tavallisesta tukkikämppämuonasta." (s. 76-77)

Toinen lukunäyte Dominicin Avellino-ravintolasta:

"Tänään kokki keitteli punaviinikastiketta patapaistia varten ja höyrypöydällä oli sekä tummaa että vaaleaa kanalientä. "Jotakin Aasiasta" -kategoriassa oli Ah Goun nautaa satay-maapähkinäkastikkeessa ja tempuravalikoima - vähän katkarapuja, vihreitä papuja ja parsaa. Lisäksi tavalliset pasta-annokset - muun muassa mustekalaa, mustia oliiveja ja pinjansiemeniä pennepastan kansa - ja kaksi suosittua pizzaa: pepperonia marinarakastikkeen kanssa ja metsäsienipizza, jossa oli neljää eri juustoa. Hän oli paistanut rosmariinikanan, joka tarjoiltiin sinappikaalipedillä ja grillatun fenkolin kanssa, ja lisäksi listalla oli grillattua valkosipulilla maustettua karitsanpaistia ja metsäsienirisottoa." (s. 290-291)