Rakel Liehu, Jyrki Vainonen, Jo Nesbø

Helsinki-lomaviikon aikana kävin kaksi kertaa Ateneumissa Helene Schjerfbeck-näyttelyssä. Ensimmäisen kerran perheen kanssa ja toisen kerran ystävättären seurassa. Ihastuin erityisesti asetelmiin ja maalausten vihreään väriin.

Rakel Liehun Helene täydensi loistavasti näyttelyn herättämiä tunnelmia ja tutustutti taiteilijan henkilöhistoriaan. Kirja on upea, kuin runo! Liehu maalaa sanoin syvällisen kuvan taiteilijan persoonasta. Helenen elämäntarinan kautta hän kertoo myös tuon ajan taiteilijoista ja Suomen historian käänteistä.

Jyrki Vainosen Linnunpöntönrakentaja on aiheensa lisäksi myös ulkoasultaan houkutteleva kirja. Vainonen on rakentanut elämänsä aikana satoja linnunpönttöjä. Kirjassa hän kertoo kohtaamisistaan lintujen kanssa. Sattumusten kautta lukijalle välittyy luonnon rikkaus ja yllätyksellisyys. Tässä kirjassa selvisi, että myös Vainosen romaaneissa lehahtelee siivekkäitä, joten laitoin lukulistalle nekin.

Nesbøn Harry Hole -sarja on tullut jo tutuksi. Lumiukko on lukemistani karmaisevin. Jossain vaiheessa tuntui, että juoni karkasi käsistä ja aloin tympääntyä kirjan maailmaan. Saattoi johtua siitäkin, että Helene-kirja jäi elämään ajatuksiin ja vauhdikas dekkari oli liian räväkkä luettava heti perään.

Jo Nesbø: Punarinta

Fossumin jälkeen oli vaikea löytää sopivaa luettavaa. Aloitin ainakin neljä romaania, joista Nesbøn Punarinta lähti vetämään. Kirjan juoni oli makuuni liian mutkikas. Lyhyet luvut ja lennokas kerronta saivat kuitenkin ahmimaan asesalakuljetuksen ja toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ympärille kietoutuvan dekkarin.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Varsinaisen rikosjuonen lisäksi seurataan päähenkilö Harry Holen yksityiselämää. Mutkikkaan juonikuvion päätteeksi loppuratkaisu ei ollut kovin selkeä. Jouduin selailemaan kirjan alkuosaa, tarkistamaan nimiä ja tapahtumia.

Kaikesta huolimatta kirja oli sopivaa ajankulua viileään sadepäivään. Muuta hyväksi havaittua sadepäivätekemistä on mm. pitsan leipominen ja lettujen paistaminen. Molemmat puuhat saivat suosiota kotipesässämme.

Jo Nesbø: Lepakkomies, Veritimantit

Lukuaika on jäänyt parin kuluneen viikon aikana vähiin, kun olemme selvitelleet Poikasen itkuolojen aiheuttajaa.

Pelastajan jälkeen luin suurin odotuksin Lepakkomiehen, Nesbøn ensimmäisen dekkarin. Harry Hole selvittelee nuoren norjalaisnaisen murhaa Australiassa. Työparikseen hän saa aboriginaalin Andrew Kensingtonin. Juoni on vauhdikas ja sisältää yllätyksiä, muttei yllä lähellekään Pelastajaa. Lepakkomiehestä jää keskeneräinen vaikutelma.

"Perinteisessä rikoskirjallisuudessa jokaisella itseään kunnioittavalla etsivällä on pettämätön vaisto, joka kertoo, milloin ihmiset valehtelevat. Bullshit! Ihmisluonne on suuri ja tutkimaton metsä, jota kukaan ei voi tuntea läpikotaisin. Edes äiti ei voi tietää lapsensa syvimpiä salaisuuksia" (s. 88)

Veritimantit oli lukukokemuksena parempi, vaikka välillä mietin, haluanko todella lukea tällaisista raakuuksista. Nesbøn dekkareissa on kuitenkin koukuttavan kerronnan lisäksi sopivasti päähenkilö Harry Holen yksityiselämäkuvausta ja rikoksen selvittelyn ohessa kirjasta toiseen kulkevia juonia, joten sarja tekee mieli lukea kokonaisuudessaan. Ei haittaa lainkaan, vaikken luekaan kirjoja aikajärjestyksessä, mielenkiinto säilyy silti.

Jo Nesbø: Pelastaja

Norjalaisen Jo Nesbøn rikosromaani Pelastaja oli todella hyvä, kenties paras koskaan lukemani kirja tässä lajityypissä. Kuusisataa sivua tuli ahmittua muutamassa päivässä, joten kerronnassa oli imua.

Tapahtumat on sijoitettu kiinnostavasti hengelliseen yhteisöön. Punahuivinen palkkamurhaaja tappaa pelastusarmeijalaisen, mutta miksi, ja kuka on toimeksiantaja? Juoni pysyy hyvin kasassa, siinä on sopivasti käänteitä ja jännitystä loppuun asti. Rikokset ovat kauheita, mutta niillä ei onneksi mässäillä, eikä kuvailla yksityiskohtaisesti. Oman mielenkiintoisen lisänsä tarinaan tuovat ihmissuhdekuviot.

Päähenkilö, poliisi Harry Hole on mainio hahmo: satayhdeksänkymmentäkolme senttimetriä pitkä, peloton kovanaama, heikkouksineen inhmillinen, suorasuu, omapäinen, oikeudenmukaisuuden puolustaja ja lojaali ystävilleen.

"Äkkiarvaamatta Harry joutui ylitsevuotavan myötätunnon valtaan. Ei sellaisen myötätunnon, jota hän saattoi tuntea uhria tai omaisia kohtaan, vaan sellaisen, joka kohdistui ihmiseen, joka sydäntä särkevän hetken ajan oivalsi oman inhimillisyytensä surkeuden." (s. 332)