Viikon sanasulkasato

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen oli mieluinen kurkistus työkseen kirjoittavan elämään ja ajatuksiin. Kirja oli avoimuudessaan antoisa, mutta välillä kiusallinen lukukokemus. Mitä on tarpeen kertoa?

Pidin eniten kirjoitusprosessin kuvauksesta ja havainnollisissta esimerkeistä, miten etäännyttää oman elämän tositapahtumia fiktiiviseksi tekstiksi.

"Kyllä sen ihmisestä näkee, minkä verran tilaa hän antaa millekin asialle. Lapsista näkee, ollaanko niiden kanssa. Mielenrauhasta näkee, onko tarpeeksi hiljaisuutta ja henkisiä harjoituksia. Ruumiista näkee, miten ihminen syö ja liikuu. Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta." s. 110

Andalusian karkea suola kertoo Espanjasta, erityisesti ruoasta. Rosmariini, vastapaistettu leipä, oliiviöljy, tomaatti ja viini tuoksuvat. Jokaisen luvun päätteeksi on kerätty reseptejä.

Espanjalaiset maut saavat ympärilleen värikkäitä ihmiskohtaamisia, maisemia ja tunnelmia. Kaikki Sjögrenin kirjat ovat olleet mielihyvälukemista parhaimmillaan.

"Istun nyt hetken tässä tulen ääressä, juon tämän viinini ja sitten ehkä menen ruokasaliin ja tilaan...sopa de ajon, valkosipulikeiton, yksinkertaisempaa ei olekaan: valkosipulia kuullotetaan öljyssä, lisätään kuiva viipale valkoista leipää, paprikaa, päälle kaadetaan vettä, kiehautetaan. Sekaan voi rikkoa munan. Se lämmittää, se on täyttävää. Sitten pääruoka...lampaankyljyksiä...? Ei, istun vielä hetken tässä, katselen liekkejä jotka ahmivat mustia pöllejä, menen huoneeseen jossa on se rikkonainen pyhimyksenkuva. Kirjoittelen vähän, teen muistiinpanoja ja luetteloita. Kiitos seurasta. Hyvää matkaa, kauniita unia." s. 117-118

En muista milloin viimeksi olisin nauranut ääneen lukiessani. Onkelin Kutsumus kertoo hulvattoman hauskasti kirjailijuudesta ja kustannusalasta.  Kirja on omistettu "-kaikille jotka kirjoittavat."

"Olin keskivertokoululainen, keskivertourheilija, keskivertokaveri. Minulla oli keskiverto ruumiinrakenne, keskiverto luonne ja keskiverto ajatusmaailma. En ollut luokan kärkeä ainekirjoituksessa. Kutsumus ei lähestynyt minua valon nopeudella. Opettajasta lauseeni ja aineeni olivat liian lyhyitä. Ryhmätöissä keksin vitsikkään otsikon. Tärkeämmät oppilaat muunsivat otsikon tavalliseksi. Viralliseksi, ajattelin myöhemmin, ja he sijoittuivat Valtion työpaikkohin." s. 10

Marguerit Duras'n Rakastaja on latautunut kuvaus kirjailijan varhaisesta eroottisesta kokemuksesta 1930 -luvun Ranskan Indokiinassa. Kirja on palkittu mestariteos. Duras'n kirjoitustyyli on tiivistä ja aistivoimaista.

Kirjan päätapahtuma on nuoren Margueriten suhde kiinalaiseen rakastajaan. Lukukokemus on kuin selailisi valokuva-albumia. Päätapahtuman lisäksi lukijalle kerrotaan perheen tarina. Perheen kulmikkaat ihmissuhteet avautuvat eri aikatasoihin rakennettujen kuvien kautta. Kirjassa on vain 121 sivua, mutta ilmaisuvoimassaan se on monisatasivuinen.

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja

"Sade hellitti hitaasti, mutta höyryävä kosteus veti silmälasit tiheään ja läpinäkymättömään huuruun. Kapusimme jyrkänteillä, seisoskelimme hiljaa valtavien ceiba-puiden alla, löysimme tiheiköistä lisää raunioita. Korkeita kukkuloita - mitä ne kätkivät sisäänsä? Lauma hämähäkkiapinoita seurasi meitä, liaanien ja muiden köynnösten varassa ne heilauttivat itsensä puusta puuhun, mutta ne näyttivät olevan vain uteliaita. Mölyapinoiden kumeat huudot jyrähtelivät kuin ukkonen, joka tuntui tulevan samanaikaisesti joka suunnalta." (s. 150)

Sjögrenin Meksikon päiväkirja nostattaa melko varmasti matkakuumeen. Kirjailija kokee matkallaan niin viidakon ja tulivuoret kuin jättimäisen Mexico Cityn. Sjögren kuvailee kiinnostavasti värikkään Meksikon kulttuuria, ihmiskohtaamisia ja keittiön saloja. Makumaailmoista kiinnostunut ilahtuu kirjan loppuun liitetyistä resepteistä. "Meksikon keittiö on huumaa. Se on huumaavan aistillistsa, vilvoittavaa ja polttavaa, keveää, yksinkertaista. Siihen kuuluu hienostuneita yhdistelmiä, kärsivällisyyttä, tahdikkuutta - ja maissia. Aina maissia." (s. 239)

Kirjan rento, kiireetön ja pohtiva ote saavat nojatuolimatkaajan viihtymään. Elämänkokemuksen tuoma viisaus ja huumori näkyvät tekstissä. Kokeneena matkaajana Sjögren astelee miljoonakapungin huiskeessa rauhallisin mielin: "Koska en käytä kultakoruja enkä edes kelloa, minun ei tarvitse pelätä että joku ryöstäisi ne minulta. Asunnon puhelinnumeron olen painanut muistiin, en omista käsilaukkua jonka voisi ryöstää. Ulos lähteissäni otan jonkin lähikaupan muovikassin, ostan paikallisen sanomalehden, pistän rahani lehden sisään ja lehden muovikassiin - ja kannan kassia hieman hajamielisesti enkä yhtä mittaa tarkista, onko kaikki tallella." (s. 64)