Jumalan sana oli harvinaisen pitkästyttävä lukukokemus. Kerronta oli sujuvaa, juonikuvio selkeä ja rakenne mietitty, mutta jotain olennaista puuttui. Välillä torkuin kuin takapenkillä matkaa tekevä Hopeaniemi. Säpsähdin hereille ja peruutin sivuja, luin uudestaan. Eikö tämä jo lopu?
En kuitenkaan jättänyt kirjaa kesken, koska halusin tietää loppuratkaisun. Lisäksi sain mökille tekstiviestin, että varaamani uusin Fossum on noudettavissa kirjastosta. Sitä odotellessa tuli Hotakainen luettua loppuun.
Tässä lukunäyte: "Armas katsoo tietä, se on käärme, jonka päätä ei näe, se on Helsingin Pasilassa. Armas kuuntelee herraa, jonka huulten välissä on unen valkoinen vaahto. Armas vilkaisee peilistä itseään, luomien kosteudesta ja silmäpussien tummuudesta voi laskea ajetut kilometrit ja koetut tunteet. vielä vajaat kaksisataa kilometriä ja perillä on koettava ainakin neljää tunnetta: jännitystä, pelkoa, häpeää ja iloa. Tuleviin tunteisiin voi vaikuttaa tuntemalla niitä etukäteen, sillä tavalla voi leikata osan niiden voimasta. Mutta ajaessa on vaarallista simuloida tunteita esiin, voi hyvinkin olla kohta penkan puolella. Armas päättää vaikuttaa tuleviin tunteisiin järjellä. Tunteet ovat usein niin kovia, että järjellä ei saa niihin edes naarmua. Tunteista puhutaan pehmeitä, vaikka ne ovat kovaa ydintä." (s. 242)
 |
| Mökkitie |
