Joel Haahtela: Traumbach, Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haahtelan uusin, pienoisromaani Traumbach, oli runsas ja kieputtava luettava. Juoni vaikutti hyvin selkeältä ja kiinnostavalta. Kirjailijalle tuttuun tapaan kuvailtiin puistoja, katunäkymiä, tätä hetkeä ja muistoja. Uutta oli kertoja, jonka huikkailut rivien väleistä toivat mieleen Saramagon kirjoista tutun kommentoijan. Tarinan edessä asiat mutkistuivat, aikatasot liikahtelivat ja henkilöllisyydet hämärtyivät, asiat eivät olleetkaan niin kuin lukija oli ehkä ajatellut.

Ja loppuratkaisu jätti ainakin minulle enemmän kysymyksiä, kuin antoi vastauksia. Ärsyynnyin. Jokin "juttu" tässä piili, mutten saanut siitä kiinni. Traumbach olisi ollut mainio lukukokemus, mutta ilman oivallusta tahtootietää-lukijalta jäi jotain puuttumaan. 

"Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kunka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua." (s. 25)

Hiukan samalla tavalla kävi Murakamin Sputnik-rakastettuni kanssa. Murakami kirjoittaa upeasti. Hän ei juuri kuvaile, mutta silti tapahtumat näkee silmissään. Kerronta on hiottua. Jokin, jota en osaa sanoittaa, nappaa mukaansa. Henkilöitä on muutama, ja juoni selkeä, mutta sitten alkaa tärähtely. Tapahtuu omituisia, yksi katoaa ja kerrotaan monimerkityksisiä tarinoita. Kysymyksiä jää enemmän kuin on vastauksia. Kuvasulka totesi, että pitääkö aina ymmärtää, eikö voi vain nauttia hyvästä kerronnasta. Jo vain, ja kyllähän kirjassa kuvattiin upeasti inhimillistä kaipuuta, ihmisten kohtaamista ja perimmäistä yksinäisyyttä. Ihan suotta kranttuilen ;)

"Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä? Käännyin kivilaatalla selälleni, tuijotin taivaalle ja ajattelin kaikkia ihmisten tekemiä maapalloa kiertäviä satelliitteja. Horisonttia reunusti vielä heikko hehku, ja tähdet alkoivat tuikkia syvän viininvärisellä taivalla. Yritin erottaa niiden joukosta edes yhden satelliitin, mutta oli vielä liian valoisaa, jotta olisi nähnyt yhtään paljaalla silmällä. Siellä täällä tuikkivat tähdet eivät liikahtaneetkaan, kuin ne olisi naulattu paikalleen. Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa piemeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia." (s. 214-215)

Kiinnostaisi silti tietää, mitä kirjailija on miettinyt kirjoittaessaan. Onko tarkoitus jättää lukija pohtimaan merkityksiä? Onko edes tavoiteltavaa löytää kaikelle selitys? Itse pidän kirjoista joissa saa oivaltaa tai joista löytää jotain omaan elämään tai ajatteluun sopivaa. On ilo keksiä idea niin, ettei kirjoittaja opasta kädestä pitäen, vaan luottaa lukijaansa. Mystisyys ja kummalliset tapahtumat ovat herkullisia luettavia, mutta liiallinen hämärä saa minut ärtymään. 

Tällä hetkellä ärtymystä ja "hämärää" aiheuttaa myös oma olotila: huolta ja yövalvomista Poikasen sairastamisten takia. Elämä kirjojen tällä puolen ei ole selkeää sekään...

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Löysin viime viikonloppuna kiinnostavan esittelyn Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kirja löytyi hyllystäni ja ystäväni lukupäiväkirjan mukaan samanaikaisluimme kirjan kolme vuotta sitten. En muistanut lukukokemuksesta mitään. En edes juonta. Ihmettelin merkitsemiäni kohtia. Mitä kummaa olin ajatellut? Jotain tavoitin, mutta enemmän tein uusia huomioita.

Lumipäiväkirja kertoo miehestä, jonka muistot heräävät sanomalehtiartikkelin myötä. Nuoruudessa tapahtui, tai oikeastaan ei tapahtunut sitä, mikä olisi voinut ja ehkä se hetki oli ratkaiseva myöhempien tapahtumien kannalta. "Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" (s. 178) 

Haahtela taitaa hetkessä elämisen ja päänsisäisten maailmojen kuvailun. Nykyhetken kerronta kulkee vapaana puikkelehtivien muistojen, ajatusten ja unien lomassa. Tässä kirjassa historialliset faktat jäivät häiritsevän irrallisiksi muusta kerronnasta.

Jos olin unohtanut romaanin tyystin ensimmäisen lukukerran jälkeen, niin uusintalukemisen jälkeen Lumipäiväkirja tuskin enää unohtuu, sillä kirja sai aivan uuden merkityksen. Sähköpostittelin erään toisen ystäväni kanssa kuulumisia ja siihen liittyen sain häneltä viestin katsoa Adam Elsheimerin maalaus "Pako Egyptiin".

Adam Elsheimer: Flight into Egypt

Saman päivän iltana luin Lumipäiväkirjaa ja tulin tähän kohtaan: "Toinen kuva esitti jylhää vuoristomaisemaa. Vuorten väliin avutui syvä kuilu, jyrkkä laakso, joka jatkui taivaanrantaan, liukeni pilviin, jotka ajelehtivat vuorenhuippujen lomassa. Kuvassa oli vain kaksi ihmistä, mies ja nainen. Mies käveli edellä, nainen perässä, he kulkivat puiden kätkössä, ja heidän vaelluksensa näytti toivottomalta, miten he koskaan selviäisivät mihinkään? Ja miksi he ylipäätään olivat siellä? Isä ei ollut koskaan osannut selittää kuvaa, mutta eräs isän ystävä oli kertonut, että siinä olivat Maria ja Joosef pakomatkalla Egyptiin. Kun sanoin, että maisema ei näyttänyt kovin egyptiläiseltä, mies oli kertonut, että taiteilijat olivat ottaneet aiheen suhteen vapauksia siten, että Maria ja Joosef kulkivat milloin Egyptissä, milloin Alpeilla, ja milloin missäkin sopivassa maisemassa." (s. 97)

Joskus ei halua ajatella, että kyseessä olisi sattuma.