helmikuuta 28, 2011

Kadonneen palasen metsästys


Joskus joutuu odottamaan ennen kuin löytää haluamansa kirjan hyllyynsä. Etsimisessä on oma viehätyksensä. Schoultzin kirjoja on ollut vaikea löytää. Olen kysellyt niitä antikvariaateista eri puolelta Suomea sekä antikan kautta. Alkuvuodesta onnisti. Löysin ystävän vinkkaamana Pitkin vedenviivaa (huutonet) ja Seitsemän päivää (wanhatunelmat). Oi, onnea!

Kerstin Ekman on kirjailija, jonka suomennettu tuotanto löytyy hyllystäni lähes kokonaisuudessaan. Puuttuva kirja on Noidankehät. En tiedä kumpi on keräilijälle mieluisampi tilanne, se, että saa kokoelman täyteen vai viimeisen palasen etsintä. Keräily ei tunnetusti lopu, vaikka jonkin kokoelman saisikin valmiiksi.

Keräilyohde voi olla laajempi kuin tietyn kirjailijan tuotanto. Aika moni muistaa lapsuudestaan karkkipaperi-, kiiltokuva- tai kivikokoelmat. Taisin kerätä noita kaikkia. Niin, ja postimerkkejä. Ja hevoskortteja. Opiskeluaikoina aloin kerätä norsuja: lasia, savea, puuta, posliinia, nahkaa ja kangasta. Norsuja löytyi verhoista, ristipistotauluista, salaatinottimista, kynttilälyhdyistä jne. Kokoelma on edelleen tallessa, kylläkin viimeisimmän muuton jäljiltä laatikkoon pakattuna. Lasinorsut löysivät paikkansa uuden kodin ikkunalta. Viime aikoina olen huomannut, että pöllöjä lehahtelee siellä täällä: astiapyyhkeessä, mekossa, muistikirjassa...

Erästä kokoelmaa olen kartuttanut lapsuudesta saakka - paperinukkeja! Paperinuket ansaitsevat joskus oman postauksen :) Ja jos joku tietää mistä löytäisin Tammen kultaiset kirjat -sarjan kirjan Paperinuket, niin otan tiedon ilolla vastaan.

helmikuuta 27, 2011

Sunnuntaikohtaaminen

pähkinähakki 

Viikko sitten löysimme kivan ulkoilualueen meren rannan tuntumasta. Moottorikelkan jälkiä ja polkuja hyödyntäen voi kulkea säähän ja mielentilaan sopivan reitin. Tänään kiikaroimme sini- ja talitiaisia, viherpeippoja ja varpusia. Suurin yllätys tuli vastaan kotimatkalla, kun näimme kuvan pähkinähakin istumassa sähkölangalla, sembramännyn lähituntumassa. Lintu päästi niin lähelle, että ilman kiikareitakin saatoimme tarkkailla närhen kokoista, valkopilkkuista varislintua. Lintukirjan mukaan pähkinähakki ei ole kovin yleinen laji tällä alueella.

Lintujen tarkkailu on mukavaa, kun koskaan ei tiedä mitä lajeja tulee vastaan. Oma innostukseni sai alkunsa muutama vuosi sitten, kun päätin aluksi opetella tunnistamaan kotipihan lintuja. Silloin tunnistin variksen, harakan ja talitiaisen. Tunnistettavien lintujen lajimäärä on lisääntynyt huimasti. Innostus on kasvanut niin, että olen pitänyt lintupäiväkirjaa ja retkeillyt lintutorneilla. Etenkin keväisin ja syksyisin en lähde kotoa ilman kiikareita.

Harrastus on siitäkin mukava, että lintuja voi seurata vaikka kotikeittiön ikkunasta. Talviruokinta tuo siivekkäitä ihan ikkunan taakse ja pihapönttöjen elämän seuraaminen on jännittävää. Viime kevääseen asti asuin jokimaisemassa, suomaastojen läheisyydessä. Uudessa kotikaupungissa olen saanut opetella tunnistamaan meren läheisyydessä viihtyviä lajeja.

Retkeily on mieheni ja minun yhteinen harrastus. Yhdessäolon lisäksi olemme kokeneet upeita hetkiä lintuhavaintojen parissa. Mieheni kuvaa mahdollisuuksien mukaan tunnistamani lajit. Joskus tulee kohdalle kiinnostava uusi tuttavuus, jota en ehdi varmistaa lintukirjasta, mutta kotona voimme varmentaa havainnon kuvista. Eräs tällainen havainto oli viime keväänä ristisorsa. Uusi laji sekin sisämaassa suurimman osan elämäänsä asustaneelle.

Ellen erikseen mainitse, niin kaikki kuvat ovat mieheni ottamia.

Katja Kaukonen: Odelma



Lauantai-aamuni alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, upealla lukukokemuksella. Pitkien yöunien ja aamiaisen jälkeen pujahdin peiton alle aloittamaan kevään esikoisteosta: Odelmaa. Ennen puolta päivää olin lukenut koko kirjan ja kömmin makuuhuoneesta perheen pariin. Olin Odelman lumoissa. Jo alkusivuilta huomasin, että nyt mennään syvälle ja korkealle samaan aikaan. Tuttu tunne luettuani todella hyvän kirjan. Viimeksi koin jotain samaa lukiessani Cormac McCarthyn Tien. Tarinan jännite oli vahva. Niin oli Odelmassakin. Lukiessa puhalsi voimakas alkutuuli: vahva ja juureva, kuulas ja turhasta riisuttu, silti kaunis, mullan ja veden tuoksuinen. 

Odelman maailma kokosi yhteen menneen, olevan ja tulevan, näkyvän ja näkymättömän. Koin luonnon henkilönä, samoin talon. Ihastuin joki-ihmisenä Odelman maisemaan. Näin lukiessani isäni kotitalon, joen ja pellon. 

Odelma antaa mahdollisuuksia monenlaisille tulkinnoille (kettu, hyönteiset, jalat, itseksituleminen, herkän sielun vaikeus elää tässä maailmassa, miehen ja naisen erilaiset ajatustavat).  Minulle lukijana oli parasta kuvallinen kerronta, kielen rytmi ja tarina joka vei virran lailla. Kieli on kuin kirkkaassa lähdevedessä huuhdottua ja alkuvoimaista: aistikasta ja vahvaa. 

Kirjoja voi lukea niin monella tavalla, nauttia kielikuvista, hyvästä juonesta, kuvauksesta tai ajatuksista joita kirja herättää, mutta harvoin tulee vastaan tällainen jota lukee koko keholla, kaikilla aisteilla ja joka koskettaa sisintä yhdistäen lukijan "kaikkiin maailmoihin". 

Solveig von Schoultz: Seitsemän päivää



Kuluneen viikon pari unetonta yötä vietin erään suosikkikirjailijani seurassa. Solveig von Schoultz kuvaa tässä kirjassa herkästi lapsuutta, sisarussuhdetta, äitiyttä ja aikuisen tyttären suhdetta äitiinsä. Pidän kovasti von Schoultzin hienovireisestä kerronnasta, siitä miten taitavasti hän sanoittaa kauneuden lisäksi nurjia tunteita. Seitsemän päivää (1948) perustuu kirjailijan tekemiin muistiinpanoihin, joita hän on kirjannut tytärtensä varhaislapsuudesta. Lasten salatusta maailmasta von Schoultz tavoittaa jotain olennaista. 


Kirjailijan tuotanto on laaja. Suomennetuista olen lukenut: Pitkin vedenviivaa (1993), Heijastuksia ikkunassa (1994) ja Hanna, äidin muotokuva (1996, suomennos Kyllikki Villa). Kirjailijasta kiinnostuneilleHorisont-lehti nro 2/2007 on von Schoultz -teemanumero. 

helmikuuta 26, 2011

Ensilento


Kirjosiepon poikanen, kotipiha 6/2010.

Tervetuloa! Sanasulkia syntyi halusta kirjoittaa ja tallettaa muistoja kotiarjesta, luonnosta ja kirjoista.