Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Mitä sydän halajaa on talonpoikaispurjehduksen historiaa käsittelevän trilogian kolmas osa. Aikaisemmat osat ovat Leo ja Suureen maailmaan.

Romaanin alussa kerrotaan tarinan päähenkilön, sosiaaliantropologi Leonora Eskilssonin värikkäästä suvusta. Lundberg kuvailee henkilöitä sydämet sulattavasti. Ei voi kuin huokailla tekstin ilmaisuvoimaa. Etenkin kun alkuosassa käsitellään itseä viime aikoina mietityttänyttä samankaltaisuus - erilaisuus -teemaa.

"Ei ole helppoa myöntää että ulkonäkömme, omituisuutemme, paheemme, se mitä sanotaan temperamentiksi ja persoonallisuudeksi, ei kuulu vain meille vaan myös muille siinä joukossa, johon me itse kuulumme. Jos geenejä ajatellaan eräänlaisina persoonallisuuden sitkeinä rakenteina, modernin yhteiskunnallisen kehityksen alla kulkevia perinteen juonteita on helpompi seurata. Pyrin tutkimuksessani osoittamaan, etteivät talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden huomattavat yhtäläisyydet ole sattuma." (s. 61)

Kirjan keskiosassa siirrytään sukunäkökulmasta yhteiskunnalliselle tasolle. Leonora tekee tutkimusta Ahvenanmaan ohi kulkevasta lauttaliikenteestä.  Lupaavan alun jälkeen loikin paikoitellen keskiosaa, vaikka kuvaus unelmien ja toiveiden kelluttajiin kohdistetuista ylimitoitetuista odotuksista oli sinällään kiinnostavaa luettavaa.

Lopussa lukija palkitaan ylenpalttisesti. Leonora kertoo rakkaudestaan lentopelkoiseen professoriin Bernardiin. Leonora kuvailee heidän suhdetta koomisena oopperana, Leonora Isoldena ja Bernard Tristanina: "Koska Tristan ei kykene visualisoimaan mitään aistitasolla, heillä on sellaista kuin on. Hän näkee Isoldessa vain keski-ikäiseksi ehtineen, hillitysti pukeutuvan ja pystyvän naisen, jonka hän kohtaa maailman lentokentillä. hän ei lainkaan näe mitä kaikkea Isoldella on mukanaan: lehmiä ja lampaita ja pään päällä valkolintujen pilvi, lapsia jokta riippuvat hänen hameissaan, veneitä ja paatteja ja laivoja jotka purjehtivat vanavedessä. Ja taustalla talot rinteillään." (s. 227) Oivaltavaa!

Lundberg kirjoittaa värikkäästi, osuvasti ja viisaasti. Ihastuksissani tilasin kirjailijan tuotantoa Antikasta. Tähän mennessä lukemani perusteella tekstit avaavat mielenkiintoisia ajatuspolkuja, sisältävät sopivasti kiinnostavaa faktatietoa ja ennenkaikkea ovat iso ilo lukea.

Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan

Löysin Lundbergin Linnunsiivin Siperiaan lähikirjaston matkakertomukset -hyllystä. Kirja oli niin täydellinen lukunautinto, että aion hankkia sen omaksi.

Lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on Lundbergin vahva sisäinen kokemus, jota hän kuvaa kirjan takakansitekstissä näin: "Seisoin kerran Siperiassa töyhdöissä ja röyhelöissä, kaakatin ja piipitin. Niiailin ja kumartelin ja kaapsuttelin maata niin että sammal pölisi. Hän, johon olin iskenyt silmäni, nousi siivet paukkuen taivaalle. Soidinlennon aikana hän loi oikean värien ja höyhenten merkkijärjestelmän. Minäkö en tietäisi, millaista on olla lintu Siperiassa."

Kuvaus liittyy Lundbergin ensimmäiseen Siperian-matkaan vuonna 1968. Linnunsiivin Siperiaan kertoo vuosittaisista linturetkistä, joita kirjailija teki ornitologien kanssa. Siperia ei päästä intohimoisia lintuharrastajia helpolla. Kevätsateista ja lumen sulamisesta kostea taiga on lähes mahdoton kulkea. Yleisin kulkuneuvo on helikopteri. Silloinkin suuri osa ajasta kuluu sopivan lentosään odotteluun. Veneellä ja kuorma-autoilla etenemisessä on suuria haasteita liittyen reitistöön ja olosuhteisiin. Ilta ei tuo helpotusta, sillä yönsä matkaajat viettävät vaatimattomissa majoissa tai teltoissa.

"Jos astuu väärään kohtaan, kastuu. Jokainen askel vaatii ponnistuksia ja laskelmia. Sulaessaan tundra on muuttunut valtavaksi lätäköksi, ja vesi loiskuu joka askeleella. Näin kaukana pohjoisessa kasvit suojautuvat kylmältä parhain mahdollisin tavoin, muun muassa kokoontumalla yhteen suuriksi, keinahteleviksi mättäiksi. Ylös ja alas, ylös ja alas tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Ihme että yleensä näemme lintuja, niin paljon huomiota joudumme kiinnittämään jaloilla pysymiseen. Siellä sitä sitten tarpoo selkäreppua ja valokuvausvälineitä ja kiikaria raahaten ja miettii, mahtaako olla ihan täysijärkinen." (s. 135)

Mutta ne linnut! Epäinhimilliset olot, vaivat ja rasitukset jäävän sivuosaan, kun huippuornitologien toivomat harvinaisuudet näyttäytyvät. "Ensin näemme keräkurmitsan, ja hetken päästä suomalainen superornitologimme viheltää: hän on jo saanut vuorisirrin tähtäimeensä. Ooh! Me noudatamme rutiiniamme: lankeamme maahan palvomaan, lähestymme hiljaa polvillamme. Linnut ovat tietoisia meistä mutta eivät aio lähteä lentoon. Pettymykseksemme ne aikovat kuitenkin pysytellä hyvän matkan päässä meistä. Me ryömimme eteenpäin, ne astelevat kauemmas. Ne pesivät seudulla, joka kuuluu maailman vaikeakulkuisimpiin ja asumattommpiin, mutta eivät ne siitä huolimatta suinkaan aloittelijoita ole, ihmisiä ne ovat nähnet ennenkin. Nautimme kuitenkin niistä matkan päästä pitkään ja perusteellisesti. Lopulta niiden käy kuten kaikkien kahlaajien, niiden kärsivällisyys pettää ja ne lentävät tiehensä." (160-161)

Lundberg kirjoittaa kuvailevasti ja hauskasti. Lukiessa tekee mieli hidastella, että iloa riittäisi pidemmäksi aikaa. Lintujen lisäksi Lundberg kertoo retkeläisten kohtaamisista paikallisväestön kanssa, alueen historiasta ja viittaa yhteiskunnalliseen murrokseen, jota suurvalta kävi läpi retkivuosien aikana.

Hyvän kirjan merkki on sekin, että lukemisen jälkeen alkaa avautua uusia suuntia. Ensinnäkin googlailin kirjassa mainittuja lintuharvinaisuuksia ja löysin samalla kiinnostavia blogeja. Kirjailijaesittelyä lukiessa muistin, että olen lukenut Lundbergin Marsipaanisotilaan joitakin vuosia sitten. Lisäsin kirjan lukulistaan, samoin kuin matkakertomuksessa moneen kertaan mainitun Solzenitsyn Vankileirien saariston. Teos on ajankohtainen sikäli, että uusintapainos ilmestyi hiljattain ja myytiin saman tien loppuun. Tässä kirjaan liittyvä linkki: http://www.gulag.fi/.

Sijoitan Linnunsiivin Siperiaan reilun vuoden aikana syntyneeseen kirjalliseen Amur-jatkumoon. Ensin Markus Nummen Kiinalainen puutarha ja romaanin kuvitteelliset yhteydet Mannerheimin tekemään todelliseen Aasian-matkaan, sitten Kristina Carlsonin upea Maan ääriin, joka perustuu Amurin alueen asutussuunnitelmiin. Ja vielä hankkeeseen osallistuneiden suomalaisten retkestä tehty kiinnostava kirja: F. H. B. Lagus: Amurinmaan retki.

En ole tietoisesti hakeutunut Amur-tekstien ääreen, vaan ne ovat tulleet eteeni muissa yhteyksissä ja poikkeuksetta olleet innostavia lukukokemuksia. Onkohan minulla odotettavissa lisää Amur-yhteyksiä?