helmikuuta 01, 2012

Joel Haahtela: Traumbach, Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


Haahtelan uusin, pienoisromaani Traumbach, oli runsas ja kieputtava luettava. Juoni vaikutti hyvin selkeältä ja kiinnostavalta. Kirjailijalle tuttuun tapaan kuvailtiin puistoja, katunäkymiä, tätä hetkeä ja muistoja. Uutta oli kertoja, jonka huikkailut rivien väleistä toivat mieleen Saramagon kirjoista tutun kommentoijan. Tarinan edessä asiat mutkistuivat, aikatasot liikahtelivat ja henkilöllisyydet hämärtyivät, asiat eivät olleetkaan niin kuin lukija oli ehkä ajatellut.

Ja loppuratkaisu jätti ainakin minulle enemmän kysymyksiä, kuin antoi vastauksia. Ärsyynnyin. Jokin "juttu" tässä piili, mutten saanut siitä kiinni. Traumbach olisi ollut mainio lukukokemus, mutta ilman oivallusta tahtootietää-lukijalta jäi jotain puuttumaan. 

"Paikka vaikuttaa ihmisen mieleen niin kuin vallitseva säätilakin. Ihminen on erilainen eri paikoissa, epäilemättä. voiko oikeastaan koskaan sanoa, että ihminen on sama? On paikkoja, jotka tuovat ihmisestä esiin puolia, joiden olemassaolosta emme ole tienneet. Joihinkin paikkoihin mieli ei asetu, vaikka kunka yrittäisi, ja aina on jotenkin vaikea olla. Tällaisella ilmalla taas on vaikea olla surullinen, vaikka kaikissa meissä olisikin hiven surua." (s. 25)

Hiukan samalla tavalla kävi Murakamin Sputnik-rakastettuni kanssa. Murakami kirjoittaa upeasti. Hän ei juuri kuvaile, mutta silti tapahtumat näkee silmissään. Kerronta on hiottua. Jokin, jota en osaa sanoittaa, nappaa mukaansa. Henkilöitä on muutama, ja juoni selkeä, mutta sitten alkaa tärähtely. Tapahtuu omituisia, yksi katoaa ja kerrotaan monimerkityksisiä tarinoita. Kysymyksiä jää enemmän kuin on vastauksia. Kuvasulka totesi, että pitääkö aina ymmärtää, eikö voi vain nauttia hyvästä kerronnasta. Jo vain, ja kyllähän kirjassa kuvattiin upeasti inhimillistä kaipuuta, ihmisten kohtaamista ja perimmäistä yksinäisyyttä. Ihan suotta kranttuilen ;)

"Miksi ihmisten täytyy olla näin yksinäisiä? Onko tällä kaikella jokin tarkoitus? Miljoonat ihmiset tässä maailmassa kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti. Miksi? Syntyikö maailma tänne vain ylläpitämään ihmisten yksinäisyyttä? Käännyin kivilaatalla selälleni, tuijotin taivaalle ja ajattelin kaikkia ihmisten tekemiä maapalloa kiertäviä satelliitteja. Horisonttia reunusti vielä heikko hehku, ja tähdet alkoivat tuikkia syvän viininvärisellä taivalla. Yritin erottaa niiden joukosta edes yhden satelliitin, mutta oli vielä liian valoisaa, jotta olisi nähnyt yhtään paljaalla silmällä. Siellä täällä tuikkivat tähdet eivät liikahtaneetkaan, kuin ne olisi naulattu paikalleen. Suljin silmäni ja kuuntelin tarkkaavaisesti Sputnikin seuraajia, jotka tälläkin hetkellä kiersivät maapallon ympäri painovoima ainoana siteenään planeettaamme. Ne ovat yksinäisiä metallisieluja avaruuden läpitunkemattomassa piemeydessä: ne kohtaavat, eroavat ja lähtevät kukin omaan suuntaansa eivätkä enää koskaan tapaa. Sanaakaan ei niiden kesken vaihdeta. Ei anneta lupauksia." (s. 214-215)

Kiinnostaisi silti tietää, mitä kirjailija on miettinyt kirjoittaessaan. Onko tarkoitus jättää lukija pohtimaan merkityksiä? Onko edes tavoiteltavaa löytää kaikelle selitys? Itse pidän kirjoista joissa saa oivaltaa tai joista löytää jotain omaan elämään tai ajatteluun sopivaa. On ilo keksiä idea niin, ettei kirjoittaja opasta kädestä pitäen, vaan luottaa lukijaansa. Mystisyys ja kummalliset tapahtumat ovat herkullisia luettavia, mutta liiallinen hämärä saa minut ärtymään. 

Tällä hetkellä ärtymystä ja "hämärää" aiheuttaa myös oma olotila: huolta ja yövalvomista Poikasen sairastamisten takia. Elämä kirjojen tällä puolen ei ole selkeää sekään...


Ei kommentteja: