Tämän kirjan haluaisin hyllyyni, Solveig von Schoultzin kirjojen viereen. Kesäkirja kertoo Sophia-lapsesta, isästä ja isoäidistä, jotka viettävät kesäänsä saaressa. Pääosassa on vanhan naisen ja pienen tytön ystävyys. Kesäkirjan kertomukset ovat pieniä ja arkisia. Silti ne kertovat suurista, elämän tärkeimmistä asioista: rakkaudesta, välittämisestä ja kasvun ihmeestä.
"Minä osaan sukeltaa, Sophia sanoi. Tiedätkö sinä millaista se on kun sukeltaa? Hänen isoäitinsä vastasi: Tiedänhän minä. Pitää hellittää kaikesta, ottaa vauhtia ja sitten vain sukeltaa. Levien hipaisu tuntuu pitkin sääriä, ne ovat ruskeita ja vesi on kirkasta, ylempänä se vaalenee, ja siinä on kuplia. Sitten pitää vain liukua. Olla hengittämättä ja liukua, ja kääntyä ja kohota, tai antaa itsensä kohota. Ja sitten hengitetään ulos. Ja kellutaan. Ei muuta kuin kellutaan. Ja silmät ovat koko ajan auki, sanoi Sophia. Niin tietysti. Eihän kukaan sukella avaamatta silmiään. Uskotko että minä osaan sukeltaa, vaikken sinulle näytäkään? kysyi lapsi. Uskon, uskon, isoäiti vastasi." (s. 9)
Jansson kirjoittaa yksinkertaisesti ja liikaa tunteilematta niin ihmissuhteista kuin saariluonnosta. Silti hän onnistuu herättämään lukijassa suuria tunteita ja oivalluksia.
"Sophia tiesi, että hyvin pienillä meren saarilla ei ole multaa vaan turvetta. Turpeessa on leviä ja hiekkaa ja korvaamattoman arvokasta linnunlantaa, siksi kivien välissä kaikki kasvaakin niin hyvin. Joka vuosi muutaman viikon ajan jokainen kallionkolo kukkii, ja värit ovat paljon voimakkaammat kuin missään muualla koko maassa. Mutta ne ihmisparat, jotka asuvat sisäsaariston vihreillä saarilla, saavat tyytyä porvarilliseen puutarhaan jossa panevat lapsensa kitkemään rikkaruohoa ja kantavat selkä vääränä vettä. Pieni saari sen sijaan hoitaa itse itsensä. Se juo lumivettä ja kevätsadetta ja vihdoin kastetta, ja jos tulee kuiva aika, niin saari odottaa seuraavaan kesään ja tekee kukkansa vasta silloin. Ne ovat siihen tottuneet ja pysyvät rauhallisesti juurensa sisässä. Kenenkään ei tarvitse niiden takia kantaa pahaa omaatuntoa, sanoi isoäiti." (s. 91)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti