Salmelan toinen Maana Santanen -dekkari oli juuri sopivaa luettavaa nenätoipilaalle. Rikoksen selvittely etenee kuin itsekseen ja jotkut yliampuvat juonenkäänteet unohtuvat, kun lukija saa uppoutua välillä Maanan yksityiselämään. Kolmikymppinen biologi toipuu työuupumuksestaan, hoitaa vuokraisäntänsä koiranpentua, tapaa ystäviään ja sisartaan, havainnoi kesäluontoa, herkuttelee lampaankyljyksillä ja etsii sopivaa kumppania netin kautta. Viihdyttävää.
Tämän lukukokemuksen perusteella taidan silmäillä pokkarihyllyjen tarjontaa ja napata sarjan kolmannen romaanin (Uhrihärkä) hetkiin jolloin haluaa lukea ja toivoo ajan kuluvan, muttei pysty ripeään ajatushölkkään tai seuraamaan mutkikkaita juonikuvioita.
2 kommenttia:
Minun tuomioni löytyi arkistosta: ponneton ja sekava. Ei siis kovin mairittelevaa :)
Haa! Luonnehdintasi olisi sopinut täydellisesti kuvaamaan olotilaani, kun luin kirjaa nenä paketoituna.
Lähetä kommentti