Romaanissa kuvataan Ellenin näkökulmasta erään avioliiton loppuvaiheita ja naisen elämää eron jälkeen. Ellen pohtii eron syitä, tuntee syyllisyyttä, tekee itselle uusia asioita, kaipaa miehen seuraa ja käy läpi kipeitä kysymyksiä eroryhmässä. Marttinen käsittelee aihetta hyvin realistisesti, muttei avaa uusia näkökulmia.
Aloitin Göran Tunströmin Jouluoratorion ja taidan lukea kirjaa, joka nousee humauksessa muutaman suosikkikirjani joukkoon. Harvoin tulee vastaan näin loistava romaani. Tässä maistiainen (ja näitä riittää lähes joka sivulle):
"Avata paksun kirjan ja uppoutua siihen! Viidakko yhdellä sivulla, vuolas virta toisella. Kukaan ei pääse käsiksi pienellä kallionkielekkeellä Pisteen ja Ison kirjaimen välissä. Siiran lailla hän voi livahtaa paperin ja sanan väliin, maata hiljaa, välistä tirkistää sieltä. Hän voi kutitella sanoja selästä niin että vain hän itse kuulee niiden naurun. Hän voi kuljeskella sanan metsässä, jossa valo niin kauniisti leikkii, ja nähdä jokaisen tekstinmutkan takana jotakin uutta: sanoja kuin holvikaaria, kuin puunlatvoja, kuin ruumiita ja tulenliekkejä. Tuntemattomat eläimet liikkuvat äännellen tavoin joita hän ei ole koskaan ennen kuullutkaan. Siellä on salattuja kaupunkeja, kyliä, merkillisiä laivoja ja ihmisiä jotka keskustelevat monin eri tavoin. Siellä on aikuisia ihmisiä ja jo kuolleita, ja kaikki he opettavat hänelle sellaista mitä hänen ei ehä vielä tulisi tietää. Siellä on paljon sellaista mitä hän ei ymmärrä ja se ilahduttaa häntä kaikkein eniten, sillä silloinhan hänen edessään on maailma johon hänen on päästävä. Käsittämätön on parasta, eli kuten hän on eräänä päivänä kirjoittava: 'Minä en tiedä, siksi minun on kuljettava eteenpäin.'" (s. 49)
Tätä luetaan myös muualla, täällä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti