Ulla-Maija Paavilainen kertoo Savon Sanomien haastattelussa (6.10.2011), että häntä askarruttaa suomalaisten naisten vahvuus ja vahvuuden moninaisuus, sekä etenkin kadonnut vahvuus, jota Ansa romaaneissa edustaa. "Ansa on luja nainen, joka ei ole kenenkään heiteltävissä, eikä mielistele ketään. Mitä nykyinen elämä on, jos ei miellyttämistä, hän miettii." Ansan rinnalla Elina vaikuttaa eksyneeltä eläessään sekavaa tilannetta oman identiteetin, työn ja perheen ristipaineessa. "Nykynainen on usein vieras kaikkialla. Vaikka hän olisi kaiken keskellä, hän on ulkopuolinen eikä missään."
Lukijana koin Ansan vahvuuden surullisena. Minulle hän näyttäytyi kovana ja katkerana naisena, joka oli jotutunut koteloimaan tunteensa. Eikö vahvuus ole uskallusta tunnistaa ja näyttää heikkoutensa? Mutta luja Ansa oli, piti oman päänsä, eikä mielistellyt ketään. Siinä mielessä Ansa oli aidompi ja rehellisempi kuin Elina, jonka kaunis ja vauhdikas elämä ei tuonut sekään mukanaan onnellisuutta.
Kirjailija kertoo haastattelussa haluavansa, että nainen oppisi tunnistamaan todelliset vahvuutensa, eikä sotkisi niitä vaatimuksiin. Itse jäin miettimään, kuinka paljon ihmissuhdesolmuissa on lopulta kyse pettymyksestä omiin odotuksiin ja toiveisiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti