Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

"Aneurysman repeämistä edeltävät viikot ovat pyyhkiytyneet pois. Mitään ei ole tallella. Joskus hänen mieleensä ilmaantuu muiston riekale, mutta se on poissa ennen kuin hän ehtii tarttua siihen." (s. 41-42)

Et sinä kuole on Schmidtin omaelämäkerrallinen romaani. Päähenkilö Helene menettää aneurysman repeämisestä aiheutuneen verenvuodon seurauksena kyvyn puhua, liikkua ja muistaa. Kirjassa seurataan Helenen toipumista, lähinnä muistin palautumista. "Hänen pitää punoa muistikuvista lanka, jota pitkin voi hivuttautua eteenpäin." (s. 42)

Omaelämäkerralliset tapahtumat on etäännytetty ja muutettu taitavasti kaunokirjalliseen muotoon. Lukijana odotin päähenkilön ajatusten ja toipumisen laajempaa kuvausta. Kaipasin lääketieteellistä faktaa ja omakohtaisuutta samaan tapaan kuin Hustvedtin Vapisevassa naisessa oli. Schmidt on rajannut kirjan tapahtumat lähinnä muistikuvien kokoamisen ympärille.

"Hän tuntee hetkellistä epävarmuutta, sillä aneurysman repeämistä edeltävät kuukaudet ovat piilossa ilmavien, seitinohuiden verhojen takana. Joskus tuuli onnistuu hetkeksi työntelemään niitä sivuun, mutta hän ei vielä saa otetta kuin pienestä aavistuksen liepeestä, ja kun se on hänen kädessään, hän yleensä uskoo näkevänsä vilahduksen toisesta liepeestä. Hän avaa kätensä tarttuakseen siihen, mutta ensimmäinen pääsee heti karkuun. Harmissaan hän päästää toisenkin pakoon. Niin käy kerta toisensa jälkeen." (s. 239)


Raskaasta aiheesta huolimatta toiveikas ja hämmästyttävä kuvaus ihmiskehon ja -mielen toipumisesta.

Hotakainen: Juoksuhaudantie, Hassinen: Kuninkaanpuisto

Joskus voi käydä niin, ettei lukulistalla ole sopivaa kirjaa, lukutuuli voi olla kateissa tai muut asiat vievät ajatuksista tilaa. Silti tekee mieli lukea, ja silloin on mukava tarttua ns välikirjaan. Sellaisia olivat minulle Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Pirjo Hassisen Kuninkaanpuisto. Nappasin molemmat kirjat naapurissa asuvan tätini hyllystä.

Juoksuhaudantie oli mainio välikirja. Leppoisa ja letkeä. Kirjasta olisi voinut juoksuttaa isoja ja merkityksellisiä teemoja parisuhteesta, erosta, pakkomielteestä, asuntokaupasta, mutta tarina toimi hyvin myös ilman ajatuksellisia syväsukelluksia. Vinhaa vauhtia pyörivät käänteet hymyilyttivät moneen kertaan.

Kuninkaanpuisto ei hymyilyttänyt lainkaan. Muutaman kymmenen sivun jälkeen olin jo jättää kesken, mutta jatkoin sitkeästi loppuun. Viimeiset sata sivua luin harppoen. Kirjan tapahtumat kerrotaan kahden henkilön kautta. Henkilöiden elämät sidotaan toisiinsa teennäisesti. Mukaan on ympätty historiaa ja puistolla on tärkeä rooli. Juoni on heikko ja sirpaleinen. Aistillinen kuvaus on tässä romaanissa tympeää, paikoitellen jopa inhottavaa. Takakansitekstin mukaan Kuninkaanpuisto on Finlandia-ehdokas 2004. Jos suomalaisen proosan kärki (etukansiteksti) on tällaista, niin en ole kiinnostunut.

Nimipäiväkukka

Kuvasulka lahjoi minua nimipäivänä Eliaksenkukalla. Kasvitieteilijä Elias Tillandzin mukaan nimetty kasvi kukkii vain kerran elinaikanaan. Ruusukkeesta kohoaa yksi voimakkaan sininen kukka kerrallaan. Kun yksi on lakastunut, aukeaa seuraava.

Tilastojen mukaan Elias oli vuonna 2010 syntyneiden poikien suosituin etunimi. Tyttöjen suosituin oli Emma. Emman jälkeen suosituimmat tyttöjen ensimmäiset etunimet olivat viime vuonna Aino, Venla, Aada ja Ella. Pojille useimmin annetut etunimet Eliaksen jälkeen olivat Onni, Eetu, Veeti ja Aleksi.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Ishiguron uusin oli hämmentävä lukukokemus. Yösoittoja koostuu viidestä tarinasta joita yhdistää musiikki.  Kerronta on sujuvaa, tapahtumat näkee kuvina ja paljon jätetään sanomatta. Tuttuja piirteitä kirjailijan aikasemmista romaaneista. Silti jotain puuttui, koska tarinat katosivat jälkiä jättämättä. Edelliset ovat ihastuttaneet ja ajatteluttaneet jälkeen päin.  Ehkä lukemisen ajankohta ei ollut sopiva Ishiguron hienovireiselle ja tarkkaavaisuutta vaativalle kerronnalle. Myös netistä löytyvien arvostelujen perusteella Yösoittoja on saanut lukijoilta ristiriitaisen vastaanoton.

Canales & Guarnido: Blacksad. Hiljainen helvetti.

Pari vuotta sitten sarjakuvia harrastava ystäväni tutustutti minut tähän visuaalisesti vahvaan taiteenlajiin. Luettuani pari kassillista sarjakuvia, löysin oman suosikkini, Blacksadin. Komearaaminen kissa on yksityisetsivä, joka ratkoo toimeksiantoja 1950 - 1960 -luvun Yhdysvalloissa.

Sarjakuva on taidokkaasti piirretty sisältäen runsaasti yksityiskohtia. Erityisesti värien, valojen ja varjojen käyttö miellyttää. Kuvissa on elokuvallista liikettä. Hahmojen ilmeikkäät kasvonpiirteet on lainattu eläimiltä ja päähenkilöille on rakennettu luonne. Käsikirjoitus on uskollinen salapoliisitarinoille ja toimii loistavasti kuvien kanssa.

Hyllystäni löytyy kaikki suomennetut Blacksadit: Kissa varjoisilta kujilta, Valkoinen valtakunta, Punainen sielu ja Hiljainen helvetti.

Lars Sund: Onnellinen pieni saari

Kun idyllisen Fagerön saariston rantaan alkaa ajautua tuntemattomien ruumiita, kohtaavat kaunis ja ruma, tuttu ja tuntematon. Vaikka jännärin elementit pitävät lukijan mielenkiinnon yllä loppuun asti, niin silti luin kirjaa enemmän taiturimaisena kuvauksena saariston omalaatuisista persoonallisuuksista ja heidän elämästä. Meriluonto kasveineen ja lintuineen tekee kirjan lukemisesta nautinnon. Lars Sundin kerronta on lämmintä ja leppoisaa.

"Haarapääskyt pujahtelivat Backasin Isakssonin venevajan avoimesta ovesta sisään ja ulos, niiden sirkutus ja kuivakka narskutus kaikuivat seinien välissä; västäräkki keikutti pitkää pyrstöään lauttarannassa; lokit kirkuivat; pajulintu soitti kauempana rannasta pientä huiluaan ja kirjosieppo kilkutti yksinkertaista säettään. Aurinko levitti mereen väräjävän välkevanan, ja se oli niin kirkas että silmät siristyivät viiruiksi kun tähyili ulapalle." (s. 18-19)

Pidin kovasti Sundin Pohjanmaa -trilogiasta ja aloitin pari vuotta sitten suurin odotuksin tämänkin kirjan, mutta silloin lukeminen jäi kesken. Nyt innostuin kokeilemaan uudelleen luettuani Vuorovettä -blogin esittelyn ja tällä kertaa ajankohta oli suosiollinen Onnelliselle pienelle saarelle.

Hyllystäni löytyy Sundin uusin, En morgontrött fågelskådares bekännelse. Olen aloittanut kirjaa, mutta ruotsin kielen taitoni ei tee oikeutta Sundin elävälle kerronnalle ja itseä kiinnostavalle aiheelle. Onneksi kirja on ilmestynyt juuri suomeksi: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset. Ajattelin hankkia myös suomennoksen ja lukea rinnakkain ruotsinkielisen kanssa.

Sund toi mieleeni toisen lämminhenkisen ja seesteisen saaristolaiselämän kuvaajan: Tapio Koivukarin. Koivukarin kieli on merituulen raikasta ja kerronta jouhevaa. Saaristolaissaagan kolme osaa ovat: Luodetuulen maa, Missä aallot murtuvat ja Sumun lokikirja.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Olen lukenut Verrosen tuotannosta useita ja pitänyt niistä. Uusin kirja, tieteisromaaniksi luokiteltu, Kirkkaan selkeää, tarjosi kuumailmapallolentoja ja manipuloidun ilmastonmuutoksen selvittämistä kulkutautien ja yhteiskunnan kontrollin valtaamassa Euroopassa.

"--, koska jotkut salasivat ja vääristelivät asioita niin että huomaaminen ja kiinnostuminen oli mahdollisimman vaikeaa. Säälle tapahtui yhtä ja toista kummallista kaikkialla - mutta yhtäkkiä oli muodikasta olla välittämättä. Ihmiset elivät sisätiloissa, kulkivat niiden välit umpinaisissa ajoneuvoissa, ja hankkivat ulkoiluelämykset stimulanttien vahvistamina simulaatioina." (s. 66)

Verrosen niukka kerronta ja maagisen realismin tunnuspiirteet täyttävät romaanit ovat aikaisemmin viehättäneet, mutta Kirkkaan selkeä oli lukukokemuksena kuin maaliskuinen räntäsää: harmaa ja lattea. Pallolentoja tehtiin, kauhuskenaarioita kuvailtiin, päähenkilöä kuljetettiin paikasta ja tapahtumasta toiseen, mutta silti tarina jäi hämmentävän ohueksi ja eleettömäksi. Vai oliko niin tarkoituskin, kun ajattelee kirjan luomaa kuvaa karusta tulevaisuudesta.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Takakansiteksti kuvaa hyvin kirjan idean: "Rakastetun kirjailijan henkilökohtainen tutkimusmatka kertoo, millaista on kohdata outous omassa itsessä." Hustvedt etsii selitystä kontrolloimattomille vapinakohtauksilleen.

Kirja sisältää runsaasti viitteitä tutkimustietoon. Faktan määrä puuduttaa ajoittain, mutta jännite säilyy silti hyvin. Kirjaa ei malta laskea käsistä, ennen kuin tietää mikä selitys vapisevalle naiselle löytyy.

Matkan varrella tulee paljon mielenkiintoista tietoa unista, väreistä, aivoista ja synestesiasta. Itselle oli uutta peilituntosynestesian käsite. "-- on olemassa myös niin kutsuttua peilituntosynestesiaa, jossa ihminen tuntee toisen ihmisen kokeman kosketuksen tai kivun pelkstään katsoessaan tätä. Tämä synestesian muoto kuvattiin ja nimettiin vasta vuonna 2005. Kun olin lapsi, äidilläni oli tapana sanoa että olin "liian herkkä tähän maailmaan". Hän ei tarkoittanut sitä pahasti, mutta vuosikaudet mielsin yliherkkyyteni luonneviaksi. Niin kauan kuin muistan, olen tuntenut toisten ihmisten kokemat näpäytykset, kolhut ja törmäykset samoin kuin heidän mielialansa melkein kuin ne olisivat omiani." (s. 134)

Aivotutkimuskohdat luin erityisen tarkasti. "Alueet, jotka ohjaavat "minää", ensimmäisen persoonan puhuvaa olentoa, sijaitsevat kuitenkin tavallisesti vasemmassa lohkossa, aivojen kielialueilla,--" (s. 62)

Lukemisesta. "Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja. Lukeminen on se mielen areena, jolla eri ajattelutavat, kovat ja herkät, ja niiden synnyttämät ajatukset näkyvät selvimmin. Meille avautuu väylä vieraan ihmisen sisäiseen kertojaan. Lukeminen on nimenomaan keino päästä elämään toisen ihmisen sanojen sisällä. Hänen äänestään tulee lukemisen ajaksi minun kertojanääneni. Säilytän toki edelleen oman kriittisen kykyni ja voin pysähtyä sanomaan itselleni: "Tuo on aivan totta" tai: "Ei, hän ei ota ollenkaan huomioon, että..." tai: "Onpa stereotyyppi", mutta mitä mukaansa tempaavampi ääni kirjassa on, sitä enemmän kadotan oman ääneni. Tulen vietellyksi ja antaudun toisen ihmisen sanoille. Kaiken lisäksi joudun usein keskenään hyvin erilaisten näkökulmien vietäväksi. Mitä vieraampi, torjuvampi tai vaikeampi ääni on, sitä enemmän puolestaan huomaan jakautuvani asuttamaan kahta päätä yhtä aikaa. Vastarinnan voittaminen on yksi lukemisen nautintoja. Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymärtämisestä (tai tunteesta että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo." (s. 167-168)

Tilkku päivässä pitää mielen virkeänä

Tilkkupeitteen virkkaaminen oli niin mukavaa, että aloitin uuden työn. Nyt koukutan pallukoita kirjasta: Jan Eaton. 200 crochet blocks, for blankets, throws, and afghans. Laskin, että jos teen tilkun päivässä, niin kevätvauvan suunniteltuna syntymäpäivänä on valmiina 41 tilkkua.

Kuka on murhaaja?

Lukupäiväkirjani mukaan luin tammi-helmikuun aikana 22 kirjaa. Aika monta niistä on dekkareita. Pari vuosikymmentä sitten ahmin murhamysteerejä valtavasti. Rikokset saivat väistyä kaunokirjallisuuden tieltä, kunnes alkuvuodesta aloin kaivata selkeää ja sujuvaa luettavaa odotuksesta rasittuneelle ja keskittymiskyvyttömälle mielelle. Tutustuin kirja-aiheisia blogeja lukiessani termiin "cozy mystery". Nämä kotoisat/mukavat mysteerit tarjoavat ajanvietettä meille, jotka emme kaipaa dekkareilta ylenmäärin jännitystä ja raakuutta.

"Cozy mystery" -kuningatar lienee Agatha Christie. Kirjoissa kuvaillaan miljöötä ja henkilöitä. Juoni keskittyy selvittämään murhaajan.

Uudempia ”mukavia mysteerejä” edustavat esimerkiksi Sujata Massey ja Louise Penny. Masseyn kirjojen tapahtumat sijoittuvat Japaniin, Pennyn Kanadaan. Molemmat sarjat ovat olleet mukavia luettavia, koska sarjan edetessä seurataan päähenkilön yksityiselämää ja kirjojen tapahtumapaikat tulevat tutuksi. Jos Venetsia kiinnostaa, niin sinne pääsee Donna Leonin mukana. Andrea Camillerin kirjat vievät lukijansa Sisiliaan.

En ole varma kuuluuko kotimainen Outi Pakkanen tähän lajityyppiin, mutta hänen tuotannostaan löytyy ”kotoisan mysteerin” tyypillisiä piirteitä. Henkilökuvauksen lisäksi Pakkasen kirjoissa kokataan, syödään ja nautiskellaan lasillinen viiniä murhan ratkaisemisen ohessa.

Dekkarimania -blogissa on hyvä esittely näistä "mukavista mysteereistä".

Kevätkasvua

Olen yrittänyt pelargonien talvettamista useana vuonna, mutta heikoin tuloksin. Uudessa kodissa on ikkunallinen varasto, jonka lämpötila pidetään muutaman asteen plussan puolella. Syksyllä nostin viisi runsaasti kukkinutta pelargonia varaston hyllylle. Kastelin talvehtijoita hyvin varovasti muutaman kerran. Maaliskuun alussa kaikki pelargonit olivat hengissä. Ruukut olivat täynnä pitkiä honteloita haaleanvihreitä varsia, joukossa muutamia tummanvihreitä lehtiä.

Nostin ruukut sisälle, vaihdoin mullat ja leikkasin kasvien pituuden kolmasosaan. Uudelleenruukutuksen ja leikkaamisen välissä olisi ohjeiden mukaan pitänyt pitää viikon tauko, mutta en malttanut olla nipsauttelematta huojuvia varsia lyhyemmiksi. Muutamassa päivässä varsista on työntynyt esiin terhakoita alkuja.

Pistokkaita olisi pitänyt ottaa syksyllä, keväällä otetut eivät kuulemma lähde kasvuun. Yrittämistä ei ole kielletty ja kaikkea pitää kokeilla, joten kuvassa näkyvä pienokainen on latvapistokas. On jännittävä seurata miten pelargonien käy. Saanko kesällä ihailla kukkaloistoa vai "joudunko" hankkimaan puutarhalta uudet taimet.

PS Voin paljastaa, että tilasin jo Pukin Puutarhalta muutamia taimia, sillä eihän kukkia voi olla liikaa!

Mitä tänään syödään?

"Pitsaa!", oli vastaus tiistaina. Meidän talon paras pitsakokki on mieheni. Tällä kertaa täytteenä oli sipulia, paprikaa, tomaattia, oliiveja ja fetajuustoa.

Tervetuloa, Herra Possu

lanka: Novita wool, puikot 4 mm

Muistatko lapsuutesi lempilelun tai unikaverin? Äiti on kirjoittanut Kulta-aika lapsuuden -kirjaani, että lempileluni oli korvaton pupu, jota pidin autona. Hmm. Pupuautosta minulla itsellä ei ole mielikuvaa, mutta valko-oranssin uninallen muistan.

Mieheni rakkain lelu oli pupu. Pupua oli mukava kuljettaa kaulasta. Kantamisesta kaula kului ohuen ohueksi kaitaleeksi ja pupun pää suorastaan retkotti.

Lasten unia valvovat Maisa-hiiri (Lucy Cousinin kirjoista tuttu), Kilkkunalle (nallen sisällä on kulkunen), Jasu-nalle (ruskea ja pörheä) ja Pehmompi peitto. Pehmompi peitto on nimensä mukaisesti erittäin pehmoinen, jo moneen kertaan paikattu vauvapeitto.

Nyt meille muutti Herra Possu. Tikuttelin possuherralle raamit, täytin vanulla ja ompelin ilmeen. Saa nähdä ottaako kevätvauva Herra Possun leikkeihinsä.

Yhteisellä oksalla

Kevään valoa ja väriruutuja

Keittiön ikkuna sai viime viikolla raikkaan ilmeen Pentikin kevätmalliston krookuksista. Ompelu ei ole vahvuuteni, joten työ kuusimetrisen kankaan kanssa vei melkoisesti aikaa, mutta nyt ruokailuerkkeri aaltoilee sinisen ja turkoosin sävyissä.

lanka: Novita 7 veljestä, koukku: 4mm

Aikaisemmin olen tehnyt paljon käsitöitä, lähinnä neulonut. Arjen runsaus ja käsikipuilu pysäyttivät käsitöiden tekemisen kokonaan pari vuotta sitten. Jäätyäni alkuvuodesta sairauslomalle hain käsityökorin esille ja vietin monta arkiaamupäivää takkatulen äärellä virkkaamalla isoäidinneliöitä. Käytin peitteeseen kotoa ja mummulasta löytyneet jämälangat. Saman mallin toistaminen ruutu ruudun jälkeen ei kyllästyttänyt lainkaan, kun sai suunnitella erilaisia väriyhdistelmiä. Käsi määräsi tekemisen tahdin, joten peite valmistui verkkaisesti muutaman palan päivävauhtia.

Toipilaan linturetki

Eilen illalla suunnittelimme tälle päivälle flunssatoipilaalle sopivan linturetken: autolla kaupungin hautausmaalle, sieltä joelle ja lounaalle meren rantaan.

Olimme ottaneet muutaman askeleen hautausmaan portin sisäpuolella, kun meitä kohti rynnisti kukkahelmainen pyöräilijä. Nainen syytteli meitä piittaamattomiksi lintubongareiksi ja lintujen häiritsijöiksi. "Minä, sairas vanha nainen, ruokin siivekkäitä ystäviäni läpi talven, ettekä te kaupungin kiikarikaulat tee mitään lintujen hyväksi!" Kerroimme, että olemme ensimmäistä kertaa tällä hautausmaalla kiikaroimassa, eikä tarkoituksenamme ole häiritä lintuja. Lintunainen pahoitteli kiivaita sanojaan, ravisteli muovikassillisen siemeniä ruokintapaikalle ja alkoi kertoa tarinoita niin hautausmaan kuin kotipihansa linnuista.

Lintuja riitti varmasti meille kaikille. Toistasataa tilheä ruokaili koristeomenapuissa. Valppaasta parvesta lähti melkoisesti ääntä: sirinää ja lentoonkohahduksia.

Joella näimme saman verran sinisorsia. Pullasorsana tunnettu kaupunkilaji voi tuntua tylsältä havainnolta, mutta auringonpaisteessa hohtavat sinisen, vihreän ja violetin värit olivat kauniita katsella.

Toipilaan linturetken makoisa päätös oli termarilounas meren rannalla.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Omituiset tarinat jatkuvat. Nappasin lammasseikkailun omasta hyllystä. Ensimmäisellä lukukerralla kirja jäi kesken jo alkusivuilla. Nyt luin parissa päivässä (ja yössä) loppuun. Murakamin kirjasta ei puutu mielikuvitusta. Tarinan minä selvittää tähtiselkäisen lampaan salaisuutta. Juonen käänteet ja salaisuuden paljastuminen olivat lukumakuuni hiukan liian mystisiä. Hullunkurisuuksien sijaan sujuva kerronta ja kauniit kuvaukset Hokkaidon lumisilta vuorilta viehättivät. Pidin myös kirjailijan tavasta kuvata tunnelmia ja havaintoja. "Vaikka en ollut nukkunut vuorokauteen, oloni oli yllättävän virkeä. Ruumiini oli ytimiä myöten tokkurassa, mutta mieleni ui ketterästi tajunnan mutkikkailla vesiväylillä kuin levoton vedenelävä." (s. 24)

Pepi Reinikainen: Hullu, ihana lintu -metsäkyyhky

Yöuneni ovat muuttuneet viime aikoina risaisiksi. Saatan herätä ja lukea tunnin tai kaksi ennen kuin pääsen uudestaan uneen. Viime yö meni lähes kokonaan valvoessa flunssan takia. Yöseuranani oli Pepi Reinikaisen Hullu, ihana lintu - metsäkyyhky. Teksti pulppuili niin sujuvasti, että luin viimeisen sivun aamuyön tunteina. Olen ostanut kirjan sen lintuteeman vuoksi. Joku sitä taisi suositellakin, kun tiesi lintuharrastuksestani. Kirja olikin täynnä siivekkäitä, lintulajien mukaan nimettyjä ihmisiä ja paikkoja: Undulaatti, Tunturipöllö, Kanahaukka, Metsäkyyhky, Harakanpesä, Lintukoti. Lintuteema viehätti, mutta muuten mietin lukiessani pidänkö kirjasta vai en. Tarina kyllä eteni ja asioita avautui loppua kohden, mutta silti juoni jäi mielestäni irralliseksi, unenomaiseksi hyppelehtimiseksi. Vaikea edes kuvata mistä lopulta oli kyse. Lukijana taidan kaivata enemmän realismia, vaikka maagiset, unenomaiset elementit sinänsä viehättävätkin.